Kunnon karaokea

Suomalaiset karaokebaarit ovat jotain aivan hirveää. Joudut yksinäsi laulamaan tuntemattomien ihmisten edessä, tihrustamaan biisin sanoja pahimmassa tapauksessa joltain vanhalta telkkariruudulta ja kaiken lisäksi vielä valitsemaan biisin yleensä varsin iskelmärajoittuneesta valikoimasta, jonka helmetkin ovat yleensä jotain vuosien takaista Kirkaa, Dingoa tai Kari Tapiota.

Japanilaisella ja suomalaisella karaokebaarilla ei ole oikeastaan mitään muuta yhteistä, kuin karaoken perusajatus: lauletaan jotain tunnettua laulua musiikkinauhan päälle. Kun Japanissa mennään karaokeen, se tarkoittaa yleensä sitä, että mennään Karaoke-lafkaan, jossa maksetaan ns. vuokra karaokehuoneen käytöstä, yleensä noin puolen tunnin tarkkuudella laskutettuna. Karaoke huone on pieni huone, jossa on istumatilaa paikasta riippuen kevyesti ainakin reilulle kuudelle hengelle, mutta oikein tunnelmallisena iltana koppiin mahtuu varmasti yli kymmenenkin laulajaa, jos niin halutaan. Huoneessa on ainakin sohva tai jonkinlaiset muut istuimet, useimmiten pöytä, sekä tietenkin näyttöruutu, jossa karaoken sanat pyörivät. Jokainen seurue saa siis laulaa karaokea aivan omassa rauhassa, vähän niinkuin laulelisi Singstar-pelin tahdissa omassa olohuoneessaan kotona. Useimmiten huoneen vuokraan kuuluvat myös virvoitusjuomat, joita asiakkaat saavat kitata niin paljon kuin laulelon lomassa ehtivät. Alkoholipitoisemmista juomista ja pikkupurtavista joutuu maksamaan erikseen.

Karaokea japanilaiseen malliin (tosin kuvan hohdokas malli ja vielä hohdokkaampi valokuvaaja eivät ole japanilaisia)

Kävimme Eijan kanssa Sagami-Oonon tietääkseni isoimmassa karaokepaikassa, aseman tuntumassa. Ensimmäiset kymmenen minuuttia ihmettelimme kaukosäädintä, jolla laulettavat biisit valitaan, sillä sen käyttöliittymä oli tietenkin japaniksi. Painelin varmasti jokaista nappia, paitsi juuri sitä yhtä, josta biisi olisi lähtenyt käyntiin. Henkilökunnan avustuksella onneksi tajusimme lopulta, miten härveli toimii. Kyseiseen kaukosäätimeen syötetiin siis joko nappeja tai kosketusnäyttöä käyttäen halutun kappaleen numero, joita löytyi puhelinluettelon paksuisista kappaleluetteloista, ja tämän jälkeen painettiin sitä tiettyä nappulaa, josta biisi lähti käyntiin. Kappaleita saattoi myös varastoida muistilistaan, josta niitä saattoi sitten laittaa soimaan myöhemmin niin halutessaan. Biisivalikoima onkin myös ratkaiseva ero japanilaisen ja suomalaisen karaoken välillä, sillä valittavana on tuhansia kappaleita! Japaninkieliset ja ulkomaalaiset biisit ovat eri luetteloissa, mikä helpottaa huomattavasti tällaisen kanjilukutaidottoman etsintätyötä. Vietimmekin Eijan kanssa varsin nostalgisen laulutuokion mm. Spice girlsien, Abban, Aquan ja muiden 90-luvun hittien parissa. Itse yritin pysyä myös japanilais-kanadalaisen Monkey Majikin kyydissä, mutta nopeammat kohdat olivat minulle vähän liikaa. Olisin halunnut kokeilla laulaa myös japanilaisen SPITZ yhtyeen biisejä, mutta en millään saanut päähäni, mikä sen biisin nimi on, johon osaisin myös sanat ulkoa. Ruudulta japaninkielen lukeminen tarpeeksi nopeasti kun ei vielä ihan luonnistu.

Valikoimaa löytyy.

On ihanaa, että japanilaiset jakavat rakkauteni The Carpenters -yhtyettä kohtaan. Täältä löytyy paitsi levykaupoista, myös karaokesta The Carpentersia, ja useissa draamasarjoissa, mainoksissa ja muissa tv-ohjelmissa on äärimmäisen usein joko alkuperäisiä Carpentersin sisarusten kappaleita, tai niiden muunnelmia ja uudempia sovituksia.


Samaisena iltana kävimme myös katsastamassa auringonlaskun Shinjukun pilvenpiirtäjässä. Tämä oli kolmas kerta kun tuijottelen Tokion loppumatonta talomerta Metropolitan Government buildingin 45. kerroksesta, mutta en ole vieläkään kyllästynyt noiden maisemien katseluun. Valouvia tosin tuli näpsittyä tällä kertaa jo heman vähemmän kun viimeksi, mutta koska aiemmin olin nähnyt maiseman vain päivällä ja myöhään illalla, tällä kertaa piti räpsiä tietenkin auringonlaskuvalokuvia! :D Seuraavan kerran pitää varmaan mennä rakennukseen aamulla, niin saa kuvia metropolista myös aamuauringossa. ;)