Kun stressaan, päässäni pyörii sadoittain ajatuksia, joita en ehkä tavallisena arkena edes miettisi - asioita joita pitäisi tai haluaisin elämässäni tehdä, tai ongelmia, jotka vaivaavat mieltä. Viime yönä makasin valveilla pitkään kuunnellen ilmastointilaitteen ja jääkaapin hurinan, sekä ulkona vielä viilenevässä syksyssä sinnittelevien ötököiden yhteiskonserttia ennen kuin sain lopulta tuntien jälkeen unen päästä kiinni. Stressin lähde, eli ahdistavan työläs animaatiokurssi sai viime viikoilla tekemäni piirrokset kiertämään mielessäni kuin filminauhan, mutta pian herpaannuin toisiin ajatuksiin.
Mietin, miten ihmeessä pääsisin eroon tästä kahtia revitystä olosta. On tietenkin tavattoman mukavaa, että viihdyn Japanissa niin hyvin, että harvemmin koti-ikävä vaivaa, mutta samaa aikaan ihastustani itään latistaa kaipuu helppoon elämään, jossa ei tarvitse joka päivä pinnistellä ja käyttää aivoja 110% prosentin työteholla.
Jossain vaiheessa minua ahdisti se, että täällä Tokion tienoolla kaikki on niin väliaikaista - asunto, koulu, osittain jopa ystävät. Viime yönä kuitenkin tajusin asioiden oikean laidan. Ei sillä maalla tai kaupungilla oikeastaan niin suurta merkitystä olekaan. Olennaista on se, että elämäni on siinä pisteessä, että en tiedä yhtään mihin päin se on menossa. Se on minulle tavallaan uusi vaihe, sillä ennen elin lapsellisesti siinä uskossa, että elämä menee ainakin melkein siten kuin sen on suunnitellutkin menevän. Tipuin kovaa ja korkealta.
Tämä tietämättömyyskin tuntuu toki välillä vapauttavalta, villiltä ja jännittävältä, mutta useimmiten huomaan, että en ehkä kuitenkaan jaksa lyhytnäköisyyttä ihan loputtomiin. Olen loppujen lopuksi kuitenkin sen tyyppinen ihminen, joka pitää pysyvyydestä, oman kodin rauhasta ja melko leppoisasta elämästä. Liian avoimet loput saavat minut ahdistumaan, mutta toisaalta en haluaisi myöskään sulkea mitään mahdollisuuksia pois.
Tällä hetkellä en todellakaan tiedä mitä teen ensi keväänä, saati etenkään vuoden kuluttua siitä, kun pitäisi jo valmistua. Niinpä tajusin, ettei Suomella ole tarjota minulle tällä hetkellä mitään sen pysyvämpää kuin Japanillakaan - vuosi jossain HOASin kopissa Vantaalla, ja sitten taas muualle. Niin minne?
On hetkiä, kun haluaisin kovasti rakentaa tulevaisuuttani Suomeen antamatta ajatustakaan millekään muulle maailman kolkalle - seesteistä, pysyvää ja helppoa elämää ilman kovin suuria yllätyksiä. Sitten taas on niitä tilanteita, kun mietin, miten ihmeessä voisin järjestää elämäni niin, että voisin muuttaa tänne Japaniin pysyvästi.
Että yritä tässä nyt sitten keskittyä piirtämään animaatiota ja nauttimaan rennosti viimeisistä kuukausista Tokion vilinässä... tai saamaan unta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olen vuonna -87 syntynyt graafinen suunnittelija sekä Vuosi Japanissa -opaskirjan kirjoittaja. Helmikuussa 2010 palasin antoisalta vaihto-oppilasjaksolta Japanista, Suur-Tokion alueelta Sagamiharasta.
11 kommenttia:
Heips, hiukan vastaavanlaista angstia on havaittavissa täälläkin suunnalla. Juuri nyt olen suunnattoman ahdistunut työkuvioistani. Enkä voi muuta tehdä kuin odottaa, jotta näen, mitä kuvioissa tulee vielä tapahtumaan. Tänään selailin opiskelupaikkojakin ja mietin, aloittaisinko kaiken alusta, vaikka yhdet maisterin paperit on jo taskussa.
Jos pääset 6kk checkpointin ohi niin seuraava on vasta 3v kohdalla. Sen jälkeen tietää haluaako/pystyykö asumaan Jaappanissa pitempään.
Elämä on pikkaisen liian helppoa täällä ;)
Bisquits, itsekin mietiskelin jatko-opintoja, tosin valmistuessanihan olen kylläkin vasta käytännössä kandin paperit taskussa (amk), mutta jotenkin sitä jo tekisi mieli työelämään. No, tällä hetkellä ei tosiaan oikein osaa sanoa mitään, mikä tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta. Ei kai tässä auta kuin kärvistellä ja odottaa, että jossain vaiheessa kokeen jonkun valaistumisen. :P
Sty, 6kk onkin juuri sopivasti takana, ehkä tämä ahdistelu johtuukin oikeasti vain siitä. ;) Mutta katsoo nyt tosiaan, tuntuuko, että haluaa antaa Japanille sen 3 vuoden mahdollisuudenkin jossain vaiheessa. :] Missä elääm on liian helppoa? Japanissa? :D
Voimia Liisa, älä ressaa turhia! :) Onneksi minkään päätöksen ei pidä olla lopullinen noissa muuttojutuissa tai muutenkaan tulevaisuudensuunnitelmissa. Vaikka päättäisitkin lähteä loppuelämäksi Japaniin asumaan, voit silti aina palata :)
Voi kuulostaa niin tutulta! Minua myös ahdistaa kun ei tiedä mihin elämä vie.. Monet tiet ovat avoinna ja vielä kun itse olen sellainen ihminen että en osaa päättää, kun monet asiat kiinnostavat. Vielä suunnitelmiani mutkittaa unet, joissa näen kuvia ja joku puhuu mihin suuntaan minun kuuluu mennä. Mutta sitten kuitenkin niihin uniin jää jotain epäselvää, ei kerrota tarkkaa sijaintia jne. Heh :-D Mutta monesti tuntuu että mikään ei mene koskaan suunitelman mukaan..
T:Kamomilla
Voi Liisa, mä ainakin haluan, että sä tulet takaisin Suomeen.
Mä en osaa sanoa mitään muuta tällä hetkellä.
... niin ja asioilla on tapana järjestyä :).
Kai japanista palattuasikin kirjoittelet blogia, tai edes käyt ilmoittamassa, että miten elämäsi sitten etenikään.
Nuoruuden angstia, tämänikäinenhän imee sitä itseensä kuin ankeuttaja!
...なーんてね! ;P
Jos aamullakin ahistaa, voit aina Japanissa ollessasi ottaa alastasi kaiken selvää - kavereilta, proffalta, työnhakumessuilta, ihan kaikkialta. Se auttaisi myös Suomessa ja *kun* eteen tulee työnantaja jolla on realiteetit hukassa. Kun tietää niin kaikkea ei tarvitse sietää.
Mutta sinulla taitaa olla vielä erinäisiä kilometrejä omaan tienristeykseen. Ihmisetkin neuvovat mutta kaikki (jos kukaan) eivät tallo sinun polkujasi. Joo, tämä jiisankusai lopettaakin ennenkuin viulujen vingutus alkaa.
Riisa pieni, ;) 6kk-angsti on lyhytaikainen, elä murehdi liikoja. Odotas vaan kun alat miettimään että pitäisikö ruveta kunnolla eläkesäästämään Japanissa ... :D
Ihan samat tuntemukset on koettu, hirvittää ajatella ettei muka koskaan olisi menossa takaisin Suomeen ja "normaaliin" elämään, mutta toisaalta tuntuu mahdottomalta koskaan luopua Japanista. Kolmen vuoden koeajassa on se vaara, että ei enää osaa palata vaikka voisi ja haluaisikin :)
Helppous on täällä esimerkiksi sitä, että ei tarvitse kuulua mihinkään, että sua ei arvioida sun "normaalielämän" puitteiden mukaan koska oletusarvoisesti meikäläisten naamoilla varustetuilla ei ole normaalielämää.
Ja tosiaan, ei se koto-suomikaan tarjoa automaattisesti sen pysyvämpää elämää, niinkuin täällä olevista kommenteista kuuluu. Oleellista ei ole se, missä maassa asuu, vaan se missä löytää oman niche:nsä, kuvion johon oma arki sopii, ihmiset joiden kanssa tuntee olonsa kotoisaksi.
Korjataan vähän - en minä nyt sinänsä mitenkään masentunut ole, jos tästä sellainen kuva jäi! :D Ainoastaan ihan vähän ahdistunut ja epätietoinen. ;)
Maiju, ihan totta. Pitäisi vaan opetella ottamaan se päivä kerrallaan, niin vaikeaa kuin se onkin.
Kamomilla, sitä selkeää enneunta odotellessa. X) Viime yönä unessani oli vain animaation pätkiä, sekä joku ihminen, joka ei tiennyt mikä firma on Apple Computers. :D
Ansku, I know. <3
Reija, kiitos. Niinhän niillä taitaa olla tapana. :)
Aru, toki kirjoittelen, tosin voi olla, että blogin osoite vaihtuu, mutta katsoo sitä sitten. Kirjoittaminen on itselleni kuitenkin tapa, jolla saan selkeytettyä ajatuksiani, joten siitä en ole luopumassa,vaikkei kukaan tekstejä lukisikaan.
Ankeuttaja ( :D ), pitäisi varmaan tosiaan vähän tsekkailla varmuuden vuoksi tätä työskeneä täälläkin päin maailmaa. Ihan vain juuri, jotta sitten ainakin tietäisi, mitä on ehkä odotettavissa.
Yoe, viisaita viisaita sanoja. :) Kiitos niistä. Ja juu, sitä itsekin mietin, että ei se elämä sen pysyvämpää tai helpompaa taida olla Suomessakaan. Se oman kuvion löytäminen vain on hankalaa, mutta, kuten sanottu, ehkä asiat jossain vaiheessa vain loksahtavat kohdilleen. :)
Lähetä kommentti