Reilireissu 10: Päivä pääkipua Hiroshimassa

Itkun pidätteleminen on todella rasittavaa. Paitsi että tunteita ei pääse purkamaan luonnollisesti, saa kyynelten pidättelemisestä myös päänsä kipeäksi. Etenkin jos sitä harrastaa kokonaisen päivän.

原爆ドーム, Genbaku doomu ("Atomipommi kupoli")

Reilireissuni viimeinen Morien perheen kanssa tekemäni retki suuntautui Hiroshiman kaupunkiin, joka on hiljaiseksi vetävä paikka. Me kaikki tunnemme Hiroshiman surullisen tarinan, ja vaikka kaupunki on ihmeellisesti noussut jaloilleen 1945 vuoden murhenäytelmän jälkeen, on menneisyyden tunnelmaa aika vaikea pyyhkiä mielestään kävellessään Hiroshiman kaduilla. Keskustan maisemaa hallitsee Genbaku Doomu, atomipommin pudottamisen hirmuisistä jäljistä muistuttava liki pommin räjähdyspisteessä sijannut kupolikattoinen rakennus, joka lähes ainoana kilometrien säteellä jäi seisomaan tuhkana tuuleen hävinneeseen kaupunkiin.

Pienoismalli Hiroshiman keskustasta ennen ja jälkeen atomipommin

Genbaku doomu sijaitsee Hiroshima Peace Memorial Park -puistossa, josta löytyy samaa nimeä kantava museo. Museo esittelee Hiroshiman historiaa ennen ja jälkeen II Maailmansodan tapahtumien, kertoo ehkä liiankin seikkaperäisesti atomipommin tuhoista ja saa kävijän ahdistumaan. Museo on ahdistavuudestaan huolimatta ehdoton käyntikohde, sillä vaikka herkempää puistattaa, kurkkuun nousee pala ja pää huutaa hoosiannaa itkun pidättelystä, on museokierros herättävä, koskettava, ja nykyistä maailmaa miettiessä ehkä myös tarpeellisen shokeeraava tapa nähdä, miten hirvittäviä asioita ihmiset voivat tehdä toisilleen.

Lasten kanssa en kylläkään tekisi kierrosta Hiroshima Peace Memorial Museoon, sillä pikkulapselle on eittämättä aika vaikeaa selittää, miksi tositapahtumia kuvaavan nuken iho valuu irti ruumiista..

Jokaisen, joka koskaan ajattelee, että sodilla on hyvätkin puolensa, pitäisi tehdä pieni ekskursio Hiroshimaan. Vaikka kaupunkia joskus luonnehditaan marttyyrimäiseksi maailman sotien lopettajaksi, niin minun on vaikea kuvitella, että kukaan Hiroshima Peace Memorial Museumin kiertänyt kehtaa avata suutaan puolustamaan atomipommien olemassa oloa.

1945, elokuun 6. päivän aamuna pieni japanilainen poika odotti kovasti saavansa syödä äitinsä lounaaksi tekemän obentoun. Myöhemmin samaisen, avaamattomaksi jääneen lounaslaatikon perusteella äiti tunnisti lapsensa kuolleeksi.

Peace Memorial Parkista löytyy myös lasten rauhan monumentti, joka on pystytetty pommituksen seurauksena kuolleiden lasten muistoksi. Patsas kuvaa kuuluisaa, atomipommin säteilyyn menehtynyttä japanilaista pikkutyttöä, Sadako Sasakia, joka taitteli sairasvuoteellaan tuhat origamikurkea, toiveenaan, että nämä japanilaisen uskomuksen mukaan hyvää onnea tuovat linnut parantaisivat hänet. Nykyisin ihmiset ympäri maailmaa taittelevat tuhansia kurkia ja lähettävät ne Hiroshimaan maailman rauhan toivossa.

Lasten rauhan muistomerkki

Origamikurkia ympäri maailmaa, rauhan puolesta.

Jotenkin palatessani taas näihin ahdistaviin, mutta tärkeisiin tunnelmiin, jotka Hiroshimasta jäivät päälimmäisinä mieleen, haluan lopettaa tämän postauksen edes hieman kevyemmällä aiheella. Jos Hiroshima on jostain kuuluisa paitsi atomipommista, niin se on ehdotomasti Hiroshiman okonomiyaki. Okonomiyakiravintoloita löytyy ympäri kaupunkia, ja niiden tarjoilema, runsaalla kaalilla, ja usein myös nuudeleilla höystetty munakkaan ja pizzan välimuoto on herkku, jota ei saa jättää maistamatta. Verrattuna Kansain okonomiyakiin, suurin ero näiden kahden valmistustavan välillä on se, että Kansain okonomiyakin ainekset sekoitetaan keskenään, kun taas Hiroshima-yaki koostuu enemmänkin kerroksittain ladotuista ainesosista.

Kokkien työtä on hauskaa katsella, mutta halutessaan ruoan saa paistaa myös itse, ja sehän se vasta hauskaa onkin.