Onigirejä kerrakseen

Kesä hujahti ohi kiireessä, ja lopulta loppuivat myös työt. Olin taittajana tuuraamassa kesälomia Elle-lehdessä, ja kun syyskuun ensimmäisellä viikolla vihdoin sitten jäin ns. kesälomalle ja jätin muotilehden hauskan hulinan taakseni, halusin viimeisenä päivänä tavan mukaan viedä jotakin läksijäissyömistä toimituksen väelle.

Koska vaihto-opiskeluni ja kiinnostukseni Japaniin on kyllä töissäkin tiedossa, päätin, että mikäpä olisikaan sopivampi tapa muistaa työkavereita kuin viedä lounastauolle jotakin japanilaista. Ehkäpä helpoin japanilainen ruoka niin syömisen, maun kuin valmistamisenkin kannalta on onigiri, joten päätin, että teen ihan tavallisia, kylmäsavulohella täytettynä onigirejä. Ja niitähän tuli tehtyä. Pari tuntia siinä vierähti telkkaria katsellen ja riisipalleroita pyöritellen (ilman televisiota olisin kenties onnistunut nopeammin, sillä YLEn mielenkiintoinen Japanilaisista metsistä kertova dokumentti sai minut välillä pysähtymään vain tuijottamaan upeita maisemia ja hämmästelemään maaseudulla asuvien sientenkasvattajien työtä). Osan onigireistä kierittelin mustissa, ja osan mustissa ja vaaleissa, paahdetuissa seesaminsiemenissä. Lisäksi muutamat jätin perinteisiksi valkoisiksi ja kietaisin norilevään.

Onigirit piti tietenkin asetella tarjottavaksi kivasti, joten laitoin ne riviin suureen muovirasiaan, erotin toisistaan obento-annoksiin tehdyillä muovisilla ruohokaistaleilla ja kietaisin koko setin Marimekon kankaasta tehtyyn furoshikiin, eli liinaan, joita japanissa käytetään tavaroiden pakkaamiseen ja kuljettamiseen. Kätevää, kaunista – ja kyllähän ne onigiritkin maistuivat.