Rikugien vie runollisiin tunnelmiin

Kesä on vilahtanut ohi kuin sumussa – yhtäkkiä huomaa kauan odotettujen lomaviikkojen tulleen, ja pian arki palaakin taas kuvioihin. Elokuun viilenevät ja nopeasti pimenevät illat tuovat mieleen jo syksyn. Pikku hiljaa ruoho alkaa menettää terävimmän vihreytensä ja luonnon kukat tekevät jo siemeniä. Kasvimaallani alkaa pian olla sadonkorjuun aika. Sipulit pitäisi varmaan kohta nostaa ylös, mahtavaksi puskaksi kasvanut oregano istuttaa sisälle ruukkuun ja salaatit syödä ennen kuin nekin alkavat lakastua.

Olen yrittänyt kovasti pedata itselleni reissua Japaniin myös nyt syksyksi, mutta vielä tällä hetkellä moni asia pitää suunnitelmat avoimina. Syksyä pohtiessa viime talvinen reissu palaa väistämättä mieleeni. Japanin talvessa on paljon samaa kuin suomalaisessa syksyssä. Tokion pohjoisosassa sijaitseva Rikugienin valtava maisemapuutarha oli tammikuussa pudottelemassa viimeisiä punaisia japaninvaahteroiden lehtiä ja ruohokentät hohtivat vaalean kellertävinä kuin viljapellot. Aurinko lämmitti, mutta tuuli oli navakka ja viiltävän viileä.

 

Talven tullet kasvit saavat suojakseen komean koristeelliset olkihuput.

Rikugien on Iidabashin lähellä sijaitsevan Koishikawa kourakuenin komean maisemapuutarhan ohella yksi upeimmista Tokion puutarhoista. Erityisen suosittu se on loka-joulukuussa, kun ruska helottaa upean punaisen ja kullan sävyissä. Epäilemättä se on komea varmasti myös keväällä, kun lukuisat kukkivat puut puhkeavat täyteen loistoonsa, ja nyt kesällä, kun suuret ruohokentät viheriöivät ja puut ovat vehmaimmillaan.

 

 

 

 Talvella maisema on riisutumpi ja paljas.

1700-luvulla rakennettu puutarha on malliesimerkki edolaisesta maisemapuutarhasta kukkuloineen, järvineen, siltoineen, pienine puroineen, karppeineen, kivi-askelmineen ja käkkärämäntyineen. Vuodenajat näkyvät puutarhassa selvästi, ja vaikka me kävimme Rikugienissä kenties karuimpaan mahdolliseen aikaan, oli puutarhalla paljon näytettävää ja hätkähdyttävän upeita maisemia. Kaikki on melkein liiankin huoliteltua ja silti niin hämmentävän luonnollista – ihan kuin Japani monesti ylipäätäänkin.

Sama silta eri suunnalta, ihan eri tunnelma.

Puutarhan eri osiot ovat saaneet inspiraationsa japanilaisista runoista, joten ei liene ihme, että puutarhan eri osia kiertäessä näkee monenlaisia maisemia, jotka näyttävät eri kulmista aina hieman erilaisilta.

Koko komeudessaan Rikugien näyttäytyy, kun kiipeää korkealle kukkulalle puutarhan keskiosassa, suuren lammen reunalla. Tosin ainakin talvella meitä tervehti kukkulalla iso varisparvi, joka ei selvästikään ollut mielissään ihmisvieraiden liian pitkistä visiiteistä niiden pesien lähellä. Ehdimme istua kukkulan laella penkillä hetken aikaa ihastelemassa maisemaa, kunnes kova kaakatus pommituksen säestämänä ajoi meidät aika pikapikaa alas, pois varisten reviiriltä. Päivä oli vasta alussa, joten kiitin onneani, että takkini säilyi ilman osumia. :D

Tähän puutarhaan, sen kivisilloille ja pienten purojen juurelle lehvästön varjoon palaisin mielelläni jonain kesänä, sillä hyvän kirjan lukeminen puun varjossa kuvan kauniin puutarhan rauhassa on minulle taivas maan päällä. Yksi mieleen painuvimpia hetkiä vaihtoni aikaiselta reilireissulta olikin monen tunnin visiitti pieneen Koubelaispuutarhaan Murakamin romaani seuranani. Mutta oikeastaan yhtä mielelläni kävisin ihailemassa yllä olevassa kuvassa näkyvän Rikugienin Togetsukyon sillan ylle levittyvää vaahteroiden tulipunaista viittaa marraskuun pirteänä syyspäivänä. Ah, miten runollista... ;)