Kaipaan, kaipaan..

Juuri silloin kun työt hetkeksi helpottavat ja ehtii taas ajatella, huomaan, että elämässäni on juuri nyt kaikki, mutta silti rinnassa on pienen pieni kolo, joka huutaa tyhjyyttään. Kaipaan niin kovasti takaisin Japaniin. Kaipaan Japanin tuoksua, ihmisvilinää, sinisessä horisontissa siintäviä vuoria, koulun kellon soittoa, kaskaiden siritystä, ystävieni hymyjä, juna-asemien tunnelmaa, suussa sulavaa sushia, hiuksissa tuntuvaa taifuunin tuulta ja jalkojen alla vierivää Fujin tuhkaa.

Jos haluatte eläytyä tunnelmiini, voitta katsoa seuraavan HD-laatuisen, tavattoman kauniin valokuvasarjasta koostetun 'Time lapse' -videon, jota katsellessa saan nostalgian puuskasta itse melkein kyyneleet silmiini.

Japani sellaisena, kuin minä sen muistan:

Talven reilireissu 1: Kimuroiden vuoristohuvilalla Kobessa

Äitini ja Rossin ollessa vierailemassa Japanissa viime joulun tienoolla teimme yhdessä junamatkan Kansain ja Chubun alueelle. Ensimmäisenä matkakohteenamme oli Kyoto, joka on Tokion ohella Japanin kuuluisimpia kaupunkeja.

Onneksi shinkansenit pysähtyvät aina tismalleen oikealle paikalle, niin sai tämä perheenisä lapsikatraineenkin odotella vaunua numero 13 aivan rauhassa.

Koska äiti ja Ross olivat ennen Kyoton matkaa reissaamassa Hiroshiman suunnalla, otin itsekseni Yokohamasta shinkansenin kohti Kansaita. Shinkansen tarjosi kieltämättä mukavan tasaista ja vauhdikasta kyytiä – juna lähti sekunnilleen oikeaan aikaan asemalta, tismalleen oikeasta kohdasta, eikä ollut jäljessä ajasta saapuessaan määränpäähäni Kobeen. Shinkansenin ikkunan takana vilisevät maisemat olivat upeita, ja Fuji-vuorikin näyttäytyi lumihuippuineen. Tuijottaessa vuoren vitivalkoista lakea, ei meinannut itsekään uskoa, että on oikeasti kiivennyt aivan omin jaloin sinne ylös saakka. Kesällä tosin lunta ei tietenkään ollut kuin pieni pläntti kraaterin pohjalla.

Fuji on tullut nähtyä kaukaa ja läheltä, rinteiltä ja huipulta, kävellen ja junasta, vuoristoradasta ja pilvenpiirtäjästä, talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä. Nähty on, mutta ei siitä silti saa ikinä tarpeekseen.

Koska Kobesta on vain noin puolen tunnin junamatka Kyotoon, yövyimme tosiaan kaksi yötä entisen isäntäperheeni Morien isovanhempien, Kimuroiden vuoristomökillä.Mökki ei ollut mikään pikkuinen tönö kuusien keskellä, vaan oikeastaan Kimuroiden mökistä pitäisikin ehkä käyttää sanaa huvila. Rakennus oli kaksikerroksinen, uutuuttaan kohtava ja suurilla ikkunoilla ja korkeilla huoneilla varustettu tyypillinen, moderni japanilaistalo. Bonuksena ja hieman sitä ”mökkitunnelmaa” luomassa olivat iso metsään ja vuoristoon päin aukeava terassi sekä takka.

Ei se mikään varaava takka ollut, mutta kyllä siihen kivat tulet saatiin illalla luomaan tunnelmaa.

Kimuroiden lisäksi meitä keskitti huvilalla myös Morien perhe töissä puurtanutta Daisukea lukuun ottamatta. Oli ihanaa taas nähdä pikkupojat, jotka olivat puolessa vuodessa tuntuneet taas kasvaneen kauheasti. Kasvua oli luvassa myös perhekokoon – kuulimme iloiset uutiset Erikon ja Daisuken loppukeväästä syntyvästä vauvasta.

Kake-chan oli oma hurmaavan suloinen itsensä.

Japanilaisten lastenkasvatusmetodit tuntuvat hieman välillä eroavan suomalaisista vastaavista. Erityisesti esikoisen asema korostuu Japanissa selvästi, ja sen huomasi myös entisessä isäntäperheessäni. Hayatolle povataan varmasti jo työpaikkaa kirurgina, kuten isänsä, kun taas Kakeru päässee ehkä hieman helpommalla vanhempien kasvatuspaineiden kohdistuessa isoveljeen.

Pikkulasten vanhemmat eivät esimerkiksi aina käske tai läksytä liiemmin esikoista, sillä japanilaiseen kulttuuriin tuntuu iskostuneen ajatus siitä, että esikoinen kasvaa itsenäiseksi ja vastuulliseksi asettamalla itse omat rajansa ja kestämällä "kuin mies". Pikkusisarukset saattavat saada isompien sisarustensa höykytystä osakseen, mutta se on heidän koulunsa oppia selviämään ja pärjäämään itsekseen isompien lasten varjossa. Julkisilla paikoilla eivät tunteita näytä sen kummemmin aikuiset kuin lapsetkaan. En ole nähnyt kovinkaan monta japanilaislasta ylipäätäänkään itkemässä esimerkiksi saatuaan naarmun polveensa kaaduttuaan, ja esimerkiksi Kakeru tuntuu olevan rautaista tekoa, eikä ihan vähästä hätkähdä, vaikka isoveli näyttäisi kuka on pomo. Kunnon pikkuveliainesta.

Japanissa sanonta "Pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä" näyttää yhä olevan täysin ajanmukainen, mitä tulee pikkulapsiin, ja osittain aika-ajoin myös vanhempiin ihmisiin. ;) Pikkutytöt tekevät "tyttöjen juttuja", katsovat tyttöjen piirrettyjä telkkarista, pukeutuvat tyttöjen vaatteisiin, puhuvat tyttömäisen korkealla äänellä ja hihittelevät värikkäiden sateenvarjojensa alla kävellessään kouluun söpöissä hamosissaan ja polvisukissaan. Pienet pojat rellestävät polvihousuissa, kailottavat supersankarisarjan tunnusmusiikkia ja heittelevät tiellä palloa. Ja näinpä olivat illan leikitkin sen mukaisia - taskulamput ja robottifiguurit saivat kyytiä. :)

Hayatolla oli vauhti päällä kuten yleensäkin. Illan päätteeksi ainakin tämä leikkitäti oli ihan uuvuksissa, ja siirryinkin mielelläni ofuron lämpimään veteen rentoutumaan ennen seuraavan päivän Kyoto-kierrosta.

Riisa no Nippon Facebookissa!

Riisa no Nippon löytyy nyt myös Facebookista. Liittymällä faniksi voit seurata esimerkiksi blogin päivityksiä kätevästi ollessasi loggautuneena sisään Facebookkiin. Koska blogin päivitystahti on vaihtovuoden ajoista hieman rauhoittunut työkiireideni myötä, koetan myös päivitellä Riisa no Nipponin Facebook -seinälle pieniä statuspäivityksiä ja infota muusta mielenkiintoisesta esimerkiksi jakamalla hyödyllisiä Japani-aiheisia linkkejä ja uutisia kanssanne.

Tykkään! ^__^

Final Fantasy Distant Worlds vie tukholmankävijänkin pienelle matkalle Japaniin

Kun Japani alkaa olla vähän liian iso osa elämää, voi huomata, että Tukholman reissustakin saa kummallisen herkullisten sushipaikkojen ja nostalgiapuuskia aiheuttavien konbinien bongailureissun. Kun ilta vierähtää kuunnellen yhden maailman kuuluisimman japanilaisen pelimusiikin säveltäjän hengentuotteita, on uusi pakettimatka konsepti taattu: Tukholma, epätoivoisen suomalaisen korvike Tokiolle.

Åhlensin Mujin valikoima oli harmittavan pieni, mutta onneksi kaipaamani, kätevät säilytyspullot hajuvesille ja muille kosmetiikkanesteille löytyivät.

Olin viikonloppureissulla naapurimaan pääkaupungissa. Matkan päätarkoitus ei toki ollut lähteä bongailemaan erästä suosikkiani japanilaisista kodinsisustustarvikkeiden ketjuista, Mujirushi Ryouhinia, joka löytyi Åhlensin tavaratalon alakerrasta, vaan mennä kuuntelemaan huimaa konserttielämystä.

Yhden maailman tunnetuimman videopelisarjan, Final Fantasy -pelien upeasta musiikista vastanneen säveltäjän Nobuo Uematsun kappaleita esitetään maailman johtavien sinfoniaorkesterien toimesta Final Fantasy Distant Worlds konserttikiertueella, joka alkaa tänä vuonna Tukholmasta. Tämän vuotinen konserttisarja on toinen laatuaan, ja luulenpa, että jos ja kun jatkoa seuraa, en jätä mistään hinnasta seuraavia spektaakkeleja väliin. En ole koskaan ollut yhtä upeassa konsertissa - taitavan sinfoniaorkesterin kuunteleminen on aina jo kokemus sinänsä, mutta kun jokainen kappale aiheuttaa selkäpiissä tuntuvan, karvat pystyyn nostattavan nostalgian, ilon ja jännityksen luoman virtauksen, ollaan sanoin kuvaamattoman elämyksen äärellä.

Kiitosten ja raikuvien aplodien saattelemat kukkaset maailman johtavalle pelisäveltäjälle, Nobuo Uematsulle, sekä upeasti konsertin läpi vieneelle kapellimestarille Arnie Rothille.

Final Fantasy Distant Worlds II -konsertti oli paitsi upea musiikillisesti, myös kapellimestarin osalta hauska show, jota tahdittivat tavanomaiselle konsertille uutena konseptina pelien videomateriiaalin yhdistäminen musiikkielämykseen. Konserttialin etuseinällä oli kolme screeniä, joilla Square Enixin upeat grafiikat pääsivät oikeuksiinsa.

Sushiyaman gyozat eivät ehkä olleet sieltä autenttisimmasta päästä, mutta sushi oli kelpotavaraa.

Kun kerran konsertti tavallaan viritti mielen japanilaiseen tunnelmaan, piti sitten tietenkin ottaa irti kaikesta muusta vähääkään japanilaista tunnelmaa luovista asioista, joita Tukholmalla oli tarjottavanaan. Sushia tuli syötyä useampaankin otteeseen, ja gyozoitakin löytyi lautasilta. NK-tavaratalon alakerrassa sijaitseva Sushiyama oli nigirien ja makirullien osalta ihan mukava ruokapaikka, mutta gyozat eivät tuoneet ihan autenttista makuelämystä kielen päälle. Hyvää silti, ja hintatasoltaan kohtalaista.

Bernsissä saa paitsi tavattoman hyvää sushia, myös mahan täydeltä kakkuja. Eikä suuressa, kattokruunujen valaisemassa ruokasalissa ole puitteiden osaltakaan valittamista.

Kuten ehkä muistatte, olen perso makealle, ja kakkubuffetit Japanissa olivat yksi heikko kohtani. Niinpä lauantaibrunssille oli mentävä Berns Salongerin Berns Asiatiska -ravintolaan, jossa on paitsi herkullinen itä-aasialaisista herkuista koostuva lounasmenu, myös ravintolan puitteisiin nähden huokean hintainen kakkubuffetti. Ja nyt kyllä täytyy sanoa, että jää jokainen japanissa nauttimani kakkulinjasto kalpeaksi, sillä Bernsin jälkiruokapöytä notkuu monenlaisia kakkuja, joista yksikään ei maistu tehdasvalmisteiselta.

Ruotsin Coop ei ole ihan 24/7 konbini, mutta onneksi Seven-Elevenin myyjä palveli uskollisesti aamusta aamuun saakka, kuten japanilaiset kollegansakin.

Palattuani sunnuntai-iltana lentokentältä kotiin kuuden jälkeen, kauppojen ollessa jo kiinni, kirosin, että jo Ruotsiin asti rantautuneet, Japania täplittävät konbinit eivät ole vielä ottaneet paikkaansa Suomen katukuvassa. Missä ovat Helsingin 7/11 ja Coop?

Onneksi akuuttiin konbinipuutteeseen löytyi kodin jääkaapista hieman jugurttia, ja ilta saattoi jatkua edellisen päivän konserttielämystä fiilistellen ostamieni Final Fantasy Distant Worlds -cd-levyjen upeasta orkesterimusiikista nauttien. Tällaisen Tukholma-reissun voisin ottaa ohjelmaani uudestaankin. Kiitos Eerolle lippujen bongauksesta ja parhaasta matkaseurasta! :)

Reilireissu 16: Kotiinpaluu Tokioon

On jo aikakin saada viime vuoden kesäreilireissun viimeinen postaus kirjoitettua, sillä silloisesta kotiinpaluustani takaisin Tokioon on jo melkein vuosi.

Viime elokuun loppu meni siivillä. Ehdimme Junkon kanssa kiertää Kagoshimassa viettämäni vajaan viikon aikana ympäri Kyuushun eteläkärkeä ja nähdä aikaan nähden tavattoman paljon. Kagoshimasta jäivät päälimmäisinä mieleen savuava Sakurajiman tulivuori, metsien vehreys, sekä ihana Fukumotojen perhe, jonka luona sain majoittua ja oppia taas lisää japanilaisten arjesta.

Fukumotot ja minä

Olin Junkon perheen luona tietenkin vieras, mutta toisaalta minusta ei tuntunut siltä - hyvällä tavalla. Olin kuin perheen jäsen. Junkon perhe oli lämmin ja mukavan tuttavallinen. Usein japanilaiset, etenkin ystävien vanhemmat, saattavat aluksi olla hieman etäisiä, mutta Junkon vanhempien kanssa ei tätä ongelmaa ollut. Lisäksi tapasin Junkon isovanhemmat. Mummo syötti minulle lisäksi varmasti yhden tapaamisen aikana kaikkia mahdollisia kagoshimalaisia perinneruokia, mitä saattoi keksiä. Pöydässä oli niin mielenkiintoiset, hieman fariinisokerin makua muistuttavat kakut, tonkotsu, dragonfruit-hedelmät kuin jättimäiset kagoshiman daikon-retiisitkin. Pikkuruiset mummo ja vaari olivat aivan ihastuttava vanha pariskunta, ja he lähettivät minulle vielä jälkikäteen ihanan japanilaisen, vanhan teepannun muistuttamaan Kagoshimassa viettämästäni ajasta.

Lippu täynnä! JR:n Seishun-18 -kippu oli ehdottomasti 11500 yenin hintansa väärti.

Reilireissuni päättyi itse asiassa rautateiden sijaan lentäen, sillä olin suunnitellut junapassini käytön tarkasti siten, että viimeinen leima painettaisiin lippuun lähtiessäni Fukuokasta kohti Kagoshimaa, ja voisin palata Tokioon kätevän sukkelasti lentokoneella. Löysin Junkon avustuksella suhteellisen halvan lipun JALilta, jonka maksoin netissä, kuten oikeastaan kaikki muutkin Japanissa tekemäni lippu- ja hotellivaraukset.

Viimeinen ateria Kagoshiman lentokentällä: kurobutaraamen, eli Kagoshiman kuuluisaa mustalla possulla höystettyjä raamen-noodeleita.

Ennen kuin lähdimme viimeisenä aamuna kohti kenttää, viipyilin ja fiilistellen loppuunsa tullutta kesälomamatkaani vielä Junkon huoneen ikkunassa tähyillen yli Kagoshiman kaupungin. Värikkäät, japanilaistyyppiset tiilikatot, vehreät jyrkkinä kohoavat vuorennyppylät, anime-sarjojen kanssa identtiset koulurakennukset urheilukenttineen, sekä kiemurtelevat, kapeat tiet tuovat mieleen Japanin ajat niin tehokkaasti, että nyt vuoden kuluttuakin voin melkein tuntea ikkunan ohi puhaltaneen tuulen (ja sen tuoman tulivuoren tuhkan) kasvoillani.

Tyypillistä japanilaista kattomerta Junkon ikkunasta

Kagoshimasta palattuani tuntuikin, että jokainen vaatekappale oli pestävä, koska ne olivat tuhkasta kummalliset pölyisiä, ja olo tuntui muutenkin hieman freeshimmältä kun hiuspohjakaan ei tulivuoren puuttuessa tuntunut enää hiekkaerämaalta.

Tuhkasta huolimatta Kagoshimaan ja muihin matkan varrella kiertämiini kaupunkeihin jäi kalvava kaipuu palata, joskin muistan kuitenkin hyvin, että ihanan kolmiviikkoisen reissun päätteeksi oli tavattoman helpottavaa palata kotiin Sagami-Oonoon. Tuolloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani todella kotona Sagamiharassa. Kadut olivat tutut, tavat olivat tutut ja omassa kämpässä oli omat tavarat. Vakiravintolaan oli hauskaa palata pitkästä aikaa, ja kavereita oli hauskaa nähdä pitkästä aikaa.

Kyllä ihminen vain tottuu kaikenlaiseen - tällä hetkellä, kohta taas puoli vuotta Suomessa asuneena olen sopetunut Helsinkiin jälleen hyvin, mutta alati takaraivossa muistuttavat itsestään tavaton ikävä Sagami-Oonoon. Olen varma, että milloin tahana menen Japaniin, minun on joka kerta palattava Tokioon ja Sagami-Oonoon, joihin liittyy iso osa elämäni parhaista hetkistä. Niinhän se vähän on, että täytyy lähteä, jotta tietää mitä kaivata. Japani. ♥