Talven reilireissu 3: Kyoto illan hämyssä

Kyoto on niitä kaupunkeja, joihin turistit tulevat nähdäkseen palan feodaaliajan samurai-Japania – sitä myyttien, paperisten liukuovien, sankarisotureiden ja geishojen maata. Ja onneksi, meidän kaikkien iloksi, Kyoto harvemmin pettää odotuksia. Hyvällä tuurilla Gionin vanhankaupungin kujalla voi nähdä aidon geishakokelaan, maikon, ja paperiovista ja samuraihaarniskoista pääsee nauttimaan kaupungin lukemattomissa temppeleissä, pyhätöissä ja museoissa.

Kyoton asemalle toivon saapuvani vielä monta kertaa.

Kyoton asutusalueiden kadut ovat soman kapoisia ja kotoisia.

Toinen kerta Kyotossa jätti edelleen tilaa tuleville, useille matkoille tuohon kauniiseen kaupunkiin. Inarin kettupyhätön jälkeen jatkoin äidin kanssa Sanjuusangendoulle, temppelille, joka majoittaa 1001 ihmisen kokoista armon jumalan, Kannonin, patsasta. Patsasrivistöt ovat mahtipontinen näky, mutta muutoin temppeli ei tarjoa mitään äärimmäisen ihmeellistä. Toki suuri, yli sata metriä pitkä päähalli on pisin puurakennelma Japanissa, mutta kokonaisuutena paikka ei ole ainakaan kymmeniä temppeleitä kolunneelle mikään must see -kohde. Voihan toki olla, että paikan täysi valokuvauskielto latisti innokkaan järkkärin kanssa heilujan kokemusta. ;)

Sanjuusangendoun yli 800 vuotta vanha temppeli kätkee sisäänsä 1001 ihmisenkokoista jumalpatsasta.

Kinkakuji heijastui upeasti täysin peilityynestä lammesta.

Vaikka temppeleitä onkin tullut jo kierrettyä Japanin maalla aikamisesti, en vieläkään ehättänyt käymään kaikissa pyhätöissä ja temppeleissä, joissa haluaisin Kyotossa joka tapauksessa käydä. Lisäksi monta taidemuseota olisi kaluamatta ja Kyoton ympärillä kohoavat vuoret, esimerkiksi Arashiyaman alue, vaativat nekin aivan oman retkensä. Siinä mielessä onkin ehkä hieman outoa, että päädyin käymään jo toista kertaa Kinkakujilla, kultaisella paviljongilla, jolla oli vieraillut aiemman Lions Club -vaihtojaksoni aikana lukioikäisenä. Olin silti iloinen, että vein äitini katsomaan kultaisena ilta-auringossa hohtavaa arkkitehtuurin ylistystä, sillä paviljonki oli aivan yhtä henkeä salpaavan upea kuin ennenkin.

Nuori nainen katseli upeana välkehtivää, aidolla lehtikullalla päälystettyä Kinkakujia kauniissa kimonossaan.

Kinkakujilta jatkoimme illan hämärtyessä kohti Gionia, geishojen korttelia, jossa Kyotolle tyypilliset, puiset, machiya-tyyliä edustavat rakennukset vierustavat kapeita, kivettyjä katuja. En ole nähnyt Gionia itse lainkaan päivällä, mutta valokuvien perusteella väittäisin, että Gion on parhaimmillaan juuri iltahämärässä ja jo pimeän tultua. Sokkeloiset kujat, upeasti valaistujen ravintoloien oviaukot ja kauniisti valoja heijasteleva Kamo-joki tai Shirakawa-kanaali luovat käsin kosketeltavan tunnelman.

Kuuluisimpia katuja Gionilla lienee Hanami-koji, jonka varrella sijaitsee lukuisia teehuoneita, ravintoloita ja teattereita. Iltaisin geishat ja maikot viihdyttävät teehuoneiden vierailijoita erilaisilla perinteisillä laulua, soittoa ja tanssia yhdistelevillä taide-esityksillä ja hienostuneella, pitkän kaavan mallisella teetarjoilulla eli teeseremonialla. Näissä maisemissa onkin kuvattu useita kohtauksia historiallisiin elokuviin, joista kuuluisimpia Suomessa lienee esimerkiksi Arthur Goldenin samannimiseen romaaniin pohjautuva 'Geishan muistelmat' -elokuva.

Ilta alkaa pimetä Gionilla.

Kaikilla alkoi olla nälkä, joten meidät käännytettiin pois useasta täyteen bookatusta ravintolasta. Välillä ovelta piti kääntyä aivan omin neuvoin hieman menun hintoja tarkasteltuaan. Gionin keskeisimmillä alueilla ruokapaikat ovat usein melko hintavia.

Harmiksemme kaikki maikot olivat tietenkin lähteneet perheidensä luokse Uuden vuoden lomaa viettämään, joten aidot geisha-oppilaat jäivät näkemättä. Samalla kun tunnelmoimme Gionin kaduilla, koetimme etsiä ruokapaikkaa illaksi. Ystäväni Ayumi oli kertonut, että hintalaatusuhteeltaan hyvän ravintolan löytäminen voi olla Gionin tuntumasa joskus vaikeaa, sillä suuri osa paikoista on tavattoman kalliita. Olin kuitekin saanut Ayumilta hyvän ravintolan nimen ja osoitteen avuksi ruokapaikan metsästykseen. Kiersimme ympäri kortteleita, ja jossain vaiheessa vanha nainen kysyi tarvitsemmeko apua. Tämä tofukauppiaaksi esittäytynyt nainen lopulta viekin miedät ravintolan ovelle saakka, kertoen samalla kaupastaan, geishoista sekä tuttavastaan, jolla oli teehuone, ja antoi vielä muistoksi kuvan eräästä uudesta, ilmeisesti tuttavansa huomassa olevasta geishakokelaasta, josta piirit kuulemma kohisevat. Nainen antoi myös käyntikorttinsa - jos vaikka tarvitsisimme tofua. Seisoessamme Ayumin suositteleman ravintolan ovella, ei voinut taas kuin ihmetellä tuota ihmisten avuliaisuutta. Ehkä minäkin alan eläkepäivinäni (kun minulla on pieni (tofu?)putiikki sivutoimenani) neuvomaan eksyneitä turisteja Helsingissä... Tai vielä parempaa, auttamaan Suomalaisturisteja Tokiossa. =^__^=

Onneksi hieman syrjempää, pienemmiltä kaduilta löytyi vielä mukavia ruokapaikkoja. Oishinbossa saimme mahat täyteen, eikä ruoka ollut muutenkaan hullumpaa.

Valitettavasti Ayuminkin neuvoma ravintola oli hieman etäisestä sijainnistaan huolimatta aivan täynnä, joten etsintämme jatkuivat vielä tovin. Muutaman kyselyn jälkeen kuitenkin tärppäsi, ja Oishinbo tarjoili meille mm. herkullista sushia. Mahat täynnä, pimeyden Kyotossa yhä syvetessä ja keskustan menon kiihtyessä jätimme Gionin taaksemme ja nousimme junaan, joka vei meidät yöpaikkaamme Morien huvilalle. Seuraavana päivänä matkamme jatkui suurkaupungin sykkeestä kohti lumisempia vuoristoseutuja.

Talven reilireissu 2: Kyoto - Fushimi Inari taisha

Meillä oli tällä kertaa aikaa Kyoton kiertämiselle vain naurettava yksi päivä. Sanoisin, että jos Kyotosta haluaisi saada kunnolla jotain irti, pitäisi sille pyhittää ainakin kolme, neljä päivää, mieluummin tietenkin varmaan puoli vuotta. Niinpä valikoimme parhaat päältä ja päätimme olla asettamatta liian kovia tavoitteita päivälle nähtävyyksien suhteen. Olin itse käynyt Kyotossa jo aiemmin viitisen vuotta sitten, mutten muistanut kaupungista oikeastaan paljoakaan, lähinnä kesäkuumalla liki 45-asteen helteessä ruuhkabussissa ajelun ja Kinkakujin upean temppelin. Aiemmalla kerralla olin liikkeellä Erikon kanssa, joten en joutunut suunnistamaan tai ylipäätään käyttämään aivosolujani reittivalintoihin. Nyt opas olinkin yhtäkkiä minä, vaikken tuntenut koko kaupunkia lähes ollenkaan.


Tiesin kutienkin paikan, jossa olin halunnut käydä jo pitkään. Fushimi inari taishan kettupyhättö oli houkutellut minua kuvineen jo useamman vuoden, joten ei ollut epäilystäkään siitä, mihin Kyotossa halusin ehdottomasti päästä käymään. Aamuvarhaisella otimmekin junan Inarin asemalle, jossa ei ollut talvisäästä huolimatta kylmä laisinkaan. ;)

Pyhättörakennus, kettupatsaita ja pesupaikka - tavallinen inarijinjan varustelu siis.

Inari on shintouskonnossa sadonkorjuun Jumala, mutta sana tarkoittaa myös kettua, sillä kettujen uskotaan olevan Inarin lähettiläitä. Kettu onkin shintouskonnossa tärkeä uskonnollinen hahmo, joita näkee inari-jinjoilla patsaan muodossa, istumassa mm. pyhätön sisäänkäynnillä kuin vahtikoirat ikään. Huvittavana faktana mainittakoon, että koska kettujen lempiruoan uskotaan jostain kumman syystä olevan tofu, kutsutaan paistettua tofua inariksi, ja siitä valmistettua sushia, eli makeaan, paistettuun tofuun kääräistyä riisipalleroa inari-sushiksi.


Fushimi Inari taisha on tyypillinen inari-pyhättö kettupatsaineen ja palvontarakennuksineen. Se mikä minua kuitenkin kyseisessä pyhätössä niin kovasti kiinnosti, on varsinaisen pyhättörakennuksen takana kohoava pieni metsäinen Inari-vuori, jonka rinteiden polkuja viitoittaa tuhansia punaisia torii-portteja. Puiset, punaisiksi lakatut portit ovat kaikki eri yritysten lahjoituksia – kai he toivovat toriilla varmistavansa hyvän sadon – sellaisen rahallisen tietenkin. Inari-jumala kun hoitelee riisin ohella myös vähän materialistisempiakin satoja. ;)

Kettu välittää terveiset jumalalle. Kukin pyhätöllä vieraileva voi piirtää ketulle sellaisen naaman, kuin asiaan kuuluu ja kirjoittaa puupalan taakse rukouksensa.

Metsä oli torii-porttien lisäksi täynnä pikkuisia kettupatsaita ja erillisiä minipyhättöjä joiden luona olisi voinut tahotessaan rukoilla. Metsän tunnelma oli satumainen – aurinkoisena päivänä valo siivilöityi lehvästöjen läpi upeasti ja toriiporttien varjot viivoittivat kivipolkuja.


Vietimme Inari-vuoren metsässä oikeastaan koko aamupäivän. Kiipesimme loputtomien torii-porttikujien läpi aina pienen vuoren huipulle saakka, ja nautimme takaisin tullessamme kupilliset kuumana höyryävää vihreää teetä ja herkullisen makeat dangot pienellä somalla tee-huoneella.


Palatessamme varsinaisen pyhätön alueelle, törmäsin matkan varrella vanhoja, käytettyjä kimonoja myyvään kojuun. Koska hinta oli naurettavat 1000 yeniä, päätin vihdoin toteuttaa suunnitelmani ja ostaa tarpeita japanilaisesta tekstiilistä valmistettuihin sohvatyynyihin. Jonkun mielestä ehkä hirveää saksia kaunis kimono paloiksi, mutta enhän minä sitä päälläni kuitenkaan pitäisi, joten tyynynpäälisinä kangas palvelee paljon paremmin ja muistuttaa minua päivittäin Japanissa viettämästäni ajasta. Käyttäväthän japanilaiset itsekin vanhoja kimonokankaita hyödyksi. Hyvä ostos siis! :)

P.S. Tiedäthän, että Riisa no Nipponin Facebooksivun sisältöä voi selailla, vaikkei olisi liittynytkään Naamakirjaan! Olen kerännyt sivulle jo mukavan läjän linkkejä esimerkiksi mielenkiintoisille japaninkielen opiskelua käsitteleville sivustoille, Suomen kansallisteatterin tämän syksyiseen japanilaiseen ohjelmistoon ja hauskoihin musiikkivideoihin, joten mikäli blogin aihepiiri kiinnostaa, kannattaa Facebooksivuani käydä välillä vilkuilemassa. :)

Kaipaan, kaipaan..

Juuri silloin kun työt hetkeksi helpottavat ja ehtii taas ajatella, huomaan, että elämässäni on juuri nyt kaikki, mutta silti rinnassa on pienen pieni kolo, joka huutaa tyhjyyttään. Kaipaan niin kovasti takaisin Japaniin. Kaipaan Japanin tuoksua, ihmisvilinää, sinisessä horisontissa siintäviä vuoria, koulun kellon soittoa, kaskaiden siritystä, ystävieni hymyjä, juna-asemien tunnelmaa, suussa sulavaa sushia, hiuksissa tuntuvaa taifuunin tuulta ja jalkojen alla vierivää Fujin tuhkaa.

Jos haluatte eläytyä tunnelmiini, voitta katsoa seuraavan HD-laatuisen, tavattoman kauniin valokuvasarjasta koostetun 'Time lapse' -videon, jota katsellessa saan nostalgian puuskasta itse melkein kyyneleet silmiini.

Japani sellaisena, kuin minä sen muistan:

Talven reilireissu 1: Kimuroiden vuoristohuvilalla Kobessa

Äitini ja Rossin ollessa vierailemassa Japanissa viime joulun tienoolla teimme yhdessä junamatkan Kansain ja Chubun alueelle. Ensimmäisenä matkakohteenamme oli Kyoto, joka on Tokion ohella Japanin kuuluisimpia kaupunkeja.

Onneksi shinkansenit pysähtyvät aina tismalleen oikealle paikalle, niin sai tämä perheenisä lapsikatraineenkin odotella vaunua numero 13 aivan rauhassa.

Koska äiti ja Ross olivat ennen Kyoton matkaa reissaamassa Hiroshiman suunnalla, otin itsekseni Yokohamasta shinkansenin kohti Kansaita. Shinkansen tarjosi kieltämättä mukavan tasaista ja vauhdikasta kyytiä – juna lähti sekunnilleen oikeaan aikaan asemalta, tismalleen oikeasta kohdasta, eikä ollut jäljessä ajasta saapuessaan määränpäähäni Kobeen. Shinkansenin ikkunan takana vilisevät maisemat olivat upeita, ja Fuji-vuorikin näyttäytyi lumihuippuineen. Tuijottaessa vuoren vitivalkoista lakea, ei meinannut itsekään uskoa, että on oikeasti kiivennyt aivan omin jaloin sinne ylös saakka. Kesällä tosin lunta ei tietenkään ollut kuin pieni pläntti kraaterin pohjalla.

Fuji on tullut nähtyä kaukaa ja läheltä, rinteiltä ja huipulta, kävellen ja junasta, vuoristoradasta ja pilvenpiirtäjästä, talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä. Nähty on, mutta ei siitä silti saa ikinä tarpeekseen.

Koska Kobesta on vain noin puolen tunnin junamatka Kyotoon, yövyimme tosiaan kaksi yötä entisen isäntäperheeni Morien isovanhempien, Kimuroiden vuoristomökillä.Mökki ei ollut mikään pikkuinen tönö kuusien keskellä, vaan oikeastaan Kimuroiden mökistä pitäisikin ehkä käyttää sanaa huvila. Rakennus oli kaksikerroksinen, uutuuttaan kohtava ja suurilla ikkunoilla ja korkeilla huoneilla varustettu tyypillinen, moderni japanilaistalo. Bonuksena ja hieman sitä ”mökkitunnelmaa” luomassa olivat iso metsään ja vuoristoon päin aukeava terassi sekä takka.

Ei se mikään varaava takka ollut, mutta kyllä siihen kivat tulet saatiin illalla luomaan tunnelmaa.

Kimuroiden lisäksi meitä keskitti huvilalla myös Morien perhe töissä puurtanutta Daisukea lukuun ottamatta. Oli ihanaa taas nähdä pikkupojat, jotka olivat puolessa vuodessa tuntuneet taas kasvaneen kauheasti. Kasvua oli luvassa myös perhekokoon – kuulimme iloiset uutiset Erikon ja Daisuken loppukeväästä syntyvästä vauvasta.

Kake-chan oli oma hurmaavan suloinen itsensä.

Japanilaisten lastenkasvatusmetodit tuntuvat hieman välillä eroavan suomalaisista vastaavista. Erityisesti esikoisen asema korostuu Japanissa selvästi, ja sen huomasi myös entisessä isäntäperheessäni. Hayatolle povataan varmasti jo työpaikkaa kirurgina, kuten isänsä, kun taas Kakeru päässee ehkä hieman helpommalla vanhempien kasvatuspaineiden kohdistuessa isoveljeen.

Pikkulasten vanhemmat eivät esimerkiksi aina käske tai läksytä liiemmin esikoista, sillä japanilaiseen kulttuuriin tuntuu iskostuneen ajatus siitä, että esikoinen kasvaa itsenäiseksi ja vastuulliseksi asettamalla itse omat rajansa ja kestämällä "kuin mies". Pikkusisarukset saattavat saada isompien sisarustensa höykytystä osakseen, mutta se on heidän koulunsa oppia selviämään ja pärjäämään itsekseen isompien lasten varjossa. Julkisilla paikoilla eivät tunteita näytä sen kummemmin aikuiset kuin lapsetkaan. En ole nähnyt kovinkaan monta japanilaislasta ylipäätäänkään itkemässä esimerkiksi saatuaan naarmun polveensa kaaduttuaan, ja esimerkiksi Kakeru tuntuu olevan rautaista tekoa, eikä ihan vähästä hätkähdä, vaikka isoveli näyttäisi kuka on pomo. Kunnon pikkuveliainesta.

Japanissa sanonta "Pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä" näyttää yhä olevan täysin ajanmukainen, mitä tulee pikkulapsiin, ja osittain aika-ajoin myös vanhempiin ihmisiin. ;) Pikkutytöt tekevät "tyttöjen juttuja", katsovat tyttöjen piirrettyjä telkkarista, pukeutuvat tyttöjen vaatteisiin, puhuvat tyttömäisen korkealla äänellä ja hihittelevät värikkäiden sateenvarjojensa alla kävellessään kouluun söpöissä hamosissaan ja polvisukissaan. Pienet pojat rellestävät polvihousuissa, kailottavat supersankarisarjan tunnusmusiikkia ja heittelevät tiellä palloa. Ja näinpä olivat illan leikitkin sen mukaisia - taskulamput ja robottifiguurit saivat kyytiä. :)

Hayatolla oli vauhti päällä kuten yleensäkin. Illan päätteeksi ainakin tämä leikkitäti oli ihan uuvuksissa, ja siirryinkin mielelläni ofuron lämpimään veteen rentoutumaan ennen seuraavan päivän Kyoto-kierrosta.

Riisa no Nippon Facebookissa!

Riisa no Nippon löytyy nyt myös Facebookista. Liittymällä faniksi voit seurata esimerkiksi blogin päivityksiä kätevästi ollessasi loggautuneena sisään Facebookkiin. Koska blogin päivitystahti on vaihtovuoden ajoista hieman rauhoittunut työkiireideni myötä, koetan myös päivitellä Riisa no Nipponin Facebook -seinälle pieniä statuspäivityksiä ja infota muusta mielenkiintoisesta esimerkiksi jakamalla hyödyllisiä Japani-aiheisia linkkejä ja uutisia kanssanne.

Tykkään! ^__^