Japanilaiselokuvat Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla

Rakkautta & Anarkiaa festivaalit ovat kohta taas täällä ja lipunmyynti pyörähti käyntiin tämän viikon torstaina. 20.-30.9. pidettävien festivaalien ohjelmistossa on jälleen tänäkin vuonna myös kiinnostavia japanilaisuutuuksia, joita Suomessa ei vielä olla nähty.

Ace Attorney

Viihdykettä löytyy niin animaation kuin tavallisen näytellyn elokuvankin ystäville monen genren alta. Itse olen ostanut liput kahteen elokuvaan, joista erityisesti suureen suosikkiini, Ace Attorney -pelisarjaan pohjautuvan elokuvan tulo Suomeen oli suuri, iloinen yllätys. Viimetalvinen Japanin matkani sijoittui juuri tammikuulle ennen Phoenix Wrightin Japanin ensi-iltaa, joten silloinen  harmitukseni matkan huonosti sattuneesta ajoituksesta elokuvan suhteen on muisto vain – Nyt pääsen vihdoin katsastamaan, miten Nintendon käsikonsolin humoristinen ja mainoiden henkilöhahmojen värittämä peli kääntyy tieyssä mielessä realistisempaan muotoon näyteltynä elokuvana.

Rentaneko (Rent-a-cat)

 

Toinen kiinnostavimmista japanilaisista festarielokuvista on hulvattoman oloinen Rentaneko (Rent-a-cat). Naoko Ogigamin ohjaama Rentaneko kertoo kolmekymppisestä, vielä aviomiehestä haaveilevasta Sayakosta, joka vuokraa kissoja yksinäisille ihmisille. Ohjaaja on monille suomalaisille ennalta tuttu Helsinkiin sijoittuvasta Ruokala Lokki -elokuvasta. Itse vuokrasin vaihtoaikoinani eräänä iltana Tsutayasta myös Ogigamin Megane-elokuvan, jonka eriskummallinen, pysähtynyt ja leppoisan letkeä tunnelma sopi silloiseen mielentilaani mainiosti. Mikäli Rentanekon synopsista ja traileria on uskominen, luulenkin, että luvassa on Ogigamin aiemmista elokuvista tuttua dialogia, tunnelmaa, huumoria ja hämmentäviä, mielenkiintoisia ihmiskohtaloita.

I wish

Näyteltyjen elokuvien joukosta löytyy näiden kahden helmen lisäksi myös muita kiinnostaiva elokuvia. Himizu kertoo 15-vuotiaan tytön kohtalon Tohokun maanjäristyksen jälkeisessä Japanissa väkivallan ja perhearjen ongelmien keskellä. I wish kuvaa vanhempien avioerossa erotettujen veljesten matkaa hatki Japanin, kun he toivovat saavansa rikkoutuneen perheen takaisin yhteen. Yakuza-henkeä ja väkivaltaisempia mittelöitä kaipaava saattaa viihtyä mangamaisella elokuvakerronnallaan sykähdyttävän sarjakuvaan perustuvan Smugglerin, tai hieman taiteellisemman tuotannon, Cutin parissa. Scifihtävää kauhua muutaman vuosikymmenen takaa vuodelta 1992 taas tarjoilee Shinya Tsukamoton Tetsuo II: The Body Hammer.

Smuggler

Japanilaisella animaatiorintamalla tarjonta on R&A-festivaaleilla hieman vähäisempää, mutta kenties laatu korvaa määrän?

Momo e no tegami ( A Letter to Momo) 

Momo e no tegami -animaatio (A Letter to Momo) kertoo ennakkotietojen perusteella hieman yliluonnollisen tarinan 13-vuotiaasta Momosta, joka joutuu isänsä kuoleman jälkeen muuttamaan äitinsä kanssa Tokiosta kauas Japanin sisämeren saaristoon. Saarelle saavuttuaan Momo alkaa kuitenkin nähdä kummallisia hahmoja ympärillään, ja seikkailu päässee käyntiin.

 Kukkulan tyttö, sataman poika

Toinen tarjolla olevista animaatioista, Studio Ghiblin ohjaajan Miyazaki Gorōn viime vuoden kotimaansa myyntimenestys Kukkulan tyttö, sataman poika on varmasti ehdoton must-see, mutta itse aion jättää festarinäytöksen välistä ja suunnata leffaan vasta myöhemmin lokakuussa. Tämä pätkä on nimittäin tulossa tänä syksynä isompaankin levitykseen Suomessa ja löytynee ainakin Finnkinon teattereiden listoilta. Nostalginen ja suloinen Kukkulan tyttö, sataman poika -animaatio sijoittuu vuoden 1963 Yokohamaan ja keskittyy kahden lukiolaisen romanttiseen tarinaan muuttuvan ja kuohuvan yhteiskunnan keskellä. Toivokaamme, että tulossa on taattua Ghiblilaatua. Japanin kotimaisten elokuvien ykköseksi viime vuonna kiilanneelta sitä voisi ainakin olettaa.

Monena vuonna olen tuumaillut R&A-leffojen suhteen liian pitkään, ja suosituimmat pätkät ovat myyneet salit loppuun nenäni edestä. Niinpä kehoitankin nyt hieman viistastuneena: mikäli mielii näytöksiä katsomaan, on joidenkin suosituimpien elokuvien kohdalla parempi toimia nopeasti. Viimeisiä näytöksiä viedään jo!

Kuvat: Rakkautta & Anarkiaa -festivaali

Manganäyttely Annantalolla 23.8.- 15.10.

Helsingin Annantalon lasten ja nuorten taidekeskuksessa nähdään tänä syksynä taidetta japanilaisessa hengessä. Manga-aiheinen näyttely, jossa itsekin olen mukana muutamalla työllä, on koottu manga-tyylillä piirtävien suomalaisten taiteilijoiden töistä. Esillä tulee olemaan varmasti varsin moninainen kurkistus suomalaiseen mangaan ja mangapiirtämiseen, sillä tekijät ovat saaneet valita näyttelyyn tulevat työnsä varsin vapaasti. Oletankin, että mukana on paitsi sarjakuvaorginaaleja, myös kuvitustöitä lukuisista eri aiheista ja monenlaista kynän jälkeä.

 Näyttelytyö: Liisa Stenberg

Se, mikä on mangapiirtämistä Suomessa lienee varsin häilyvää, sillä esimerkiksi itse koen, että yleisesti ottaen omat piirrokseni ovat korkeintaan saaneet inspiraationsa mangasta, kuin olisivat varsinaisia mangatyylisiä teoksia. Tähän näyttelyyn valitsemani työni ovat kuitenkin tietenkin sieltä piirrosteni kaikkein mangamaisimmasta päästä, ja koska näyttely sijoittuu Annantalon lasten kirjakahvilaan, valitsin myös aiheeni sen mukaisesti. Käykää itse katsomassa! :)


Näyttely on avoinna 23.8. alkaen Annantalon lasten kirjakahvila Haitulassa arkisin klo 9–20 ja la–su klo 11–17.

Mangaa!!! -näyttely on osa Annantalon Japani-aiheista ART LAB – Karu ja Kaunis -toimintagallerian ohjelmaa. Toimintagalleriassa tutustutaan ikebanan ja origamin kautta japanilaiseen estetiikkaan. Kävijät pääsevät galleriassa itsekin kokeilemaan näitä perinteisiä taiteenlajeja. Suosittelen! Ikebana on yllättävän haastavaa ja syvällistä, jos sen oppeihin oikein paneutuu. Toimintagalleria on avoinna samoihin kellonaikoihin kuin Mangaa!!!-näyttelykin, mutta sulkeutuu jo 7.10.

ART LAB -toimintagalleria ja Mangaa!!! -näyttelyt ovat osa World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelmaa.

Rikugien vie runollisiin tunnelmiin

Kesä on vilahtanut ohi kuin sumussa – yhtäkkiä huomaa kauan odotettujen lomaviikkojen tulleen, ja pian arki palaakin taas kuvioihin. Elokuun viilenevät ja nopeasti pimenevät illat tuovat mieleen jo syksyn. Pikku hiljaa ruoho alkaa menettää terävimmän vihreytensä ja luonnon kukat tekevät jo siemeniä. Kasvimaallani alkaa pian olla sadonkorjuun aika. Sipulit pitäisi varmaan kohta nostaa ylös, mahtavaksi puskaksi kasvanut oregano istuttaa sisälle ruukkuun ja salaatit syödä ennen kuin nekin alkavat lakastua.

Olen yrittänyt kovasti pedata itselleni reissua Japaniin myös nyt syksyksi, mutta vielä tällä hetkellä moni asia pitää suunnitelmat avoimina. Syksyä pohtiessa viime talvinen reissu palaa väistämättä mieleeni. Japanin talvessa on paljon samaa kuin suomalaisessa syksyssä. Tokion pohjoisosassa sijaitseva Rikugienin valtava maisemapuutarha oli tammikuussa pudottelemassa viimeisiä punaisia japaninvaahteroiden lehtiä ja ruohokentät hohtivat vaalean kellertävinä kuin viljapellot. Aurinko lämmitti, mutta tuuli oli navakka ja viiltävän viileä.

 

Talven tullet kasvit saavat suojakseen komean koristeelliset olkihuput.

Rikugien on Iidabashin lähellä sijaitsevan Koishikawa kourakuenin komean maisemapuutarhan ohella yksi upeimmista Tokion puutarhoista. Erityisen suosittu se on loka-joulukuussa, kun ruska helottaa upean punaisen ja kullan sävyissä. Epäilemättä se on komea varmasti myös keväällä, kun lukuisat kukkivat puut puhkeavat täyteen loistoonsa, ja nyt kesällä, kun suuret ruohokentät viheriöivät ja puut ovat vehmaimmillaan.

 

 

 

 Talvella maisema on riisutumpi ja paljas.

1700-luvulla rakennettu puutarha on malliesimerkki edolaisesta maisemapuutarhasta kukkuloineen, järvineen, siltoineen, pienine puroineen, karppeineen, kivi-askelmineen ja käkkärämäntyineen. Vuodenajat näkyvät puutarhassa selvästi, ja vaikka me kävimme Rikugienissä kenties karuimpaan mahdolliseen aikaan, oli puutarhalla paljon näytettävää ja hätkähdyttävän upeita maisemia. Kaikki on melkein liiankin huoliteltua ja silti niin hämmentävän luonnollista – ihan kuin Japani monesti ylipäätäänkin.

Sama silta eri suunnalta, ihan eri tunnelma.

Puutarhan eri osiot ovat saaneet inspiraationsa japanilaisista runoista, joten ei liene ihme, että puutarhan eri osia kiertäessä näkee monenlaisia maisemia, jotka näyttävät eri kulmista aina hieman erilaisilta.

Koko komeudessaan Rikugien näyttäytyy, kun kiipeää korkealle kukkulalle puutarhan keskiosassa, suuren lammen reunalla. Tosin ainakin talvella meitä tervehti kukkulalla iso varisparvi, joka ei selvästikään ollut mielissään ihmisvieraiden liian pitkistä visiiteistä niiden pesien lähellä. Ehdimme istua kukkulan laella penkillä hetken aikaa ihastelemassa maisemaa, kunnes kova kaakatus pommituksen säestämänä ajoi meidät aika pikapikaa alas, pois varisten reviiriltä. Päivä oli vasta alussa, joten kiitin onneani, että takkini säilyi ilman osumia. :D

Tähän puutarhaan, sen kivisilloille ja pienten purojen juurelle lehvästön varjoon palaisin mielelläni jonain kesänä, sillä hyvän kirjan lukeminen puun varjossa kuvan kauniin puutarhan rauhassa on minulle taivas maan päällä. Yksi mieleen painuvimpia hetkiä vaihtoni aikaiselta reilireissulta olikin monen tunnin visiitti pieneen Koubelaispuutarhaan Murakamin romaani seuranani. Mutta oikeastaan yhtä mielelläni kävisin ihailemassa yllä olevassa kuvassa näkyvän Rikugienin Togetsukyon sillan ylle levittyvää vaahteroiden tulipunaista viittaa marraskuun pirteänä syyspäivänä. Ah, miten runollista... ;)

Fuji, sen järvet ja yksi pieni erehdys

Ehdin vaihtovuoden aikana nähdä Fujin toki useaankin otteeseen, mutta varsinaista vuorelle kiipeämistä lukuunottamatta Fuji näyttäytyi minulle lähinnä kaukaisessa horisontissa kohoavana siluettina tai korkeintaan vilauksena junan ikkunasta. Eerokaan ei ollut nähnyt pyhää vuorta lähietäisyydeltä, joten päätimme, että siinäpä olkoon yhden päiväretkemme kohokohta ihan kirjaimellisesti.

Fujia ympäröi viisi kaunista järveä, joita olin ihmetellyt aiemmin vain yläilmoista Fujin huipulta. Minun oli tarkoitus tehdä reissuja järville vaihtovuoden aikana – kun silloinhan sitä ehtii vaikka mitä.. Mutta tämä oli taas yksi niistä retkistä, jotka jäivät odottamaan toteutumistaan.

Onneksi sinä aamuna, kun sitten nousimme Shinjukun bussiasemalla Fujin järvialueelle vievään bussiin yhdessä kymmenien japanilaisturistien kanssa, sää näytti lupaavalta. Aurinko helotti taivaalla, eikä pilviä näkynyt missään.

 Busseja Fujia kohti lähtee kerran, pari tunnissa Keio Highway Bus terminaalista, aivan Yodobashikameran liikkeen edestä Shinjukun asemalta.

Valitsimme kulkuneuvoksi bussin, sillä junanvaihdot ja junan hinta tuntuivat hinta-laatusuhteeltaan huomattavasti vajaan 2000 yenin bussilippuja huonommalta vaihtoehdolta. Japan Rail Passin kanssa perille olisi toki päässyt varsin kätevästi myös Limited Express -junilla, mutta koska emme olleet ottaneet junapassia tietenkään pelkälle Tokion matkalle, olisivat nopeammat junat tulleet paljon bussia kalliimmaksi.

Bussi olikin kiva vaihtoehto. Oli ihan hauskaa matkustaa ensin Tokion halki autossa, sillä sitä tulee tehtyä äärimmäisen harvoin. Isot valtatiet olivat myös ihan mukavaa vaihtelua ainaiseen metrossa istumiseen. Maisemat olivat upeita ja Fuji vilkutteli vuorien lomasta vähän väliä parin tunnin matkan aikana. Ja jos jossain vaiheessa emme huomanneetkaan vuoren tulleen taas näkyviin, edessämme istunut pikkupoika ilmaisi asian kyllä kiljahtelemalla "Otousan!! Otousan, Fuji da, FUJI DA!!" ("Iskä, iskä, Fuji näkyy!"). Pikkupojan ihanan aito innostus huvitti paitsi meitä ulkomaalaisia turisteja, jotka samaistuimme pojan ensikertalaisen riemuun, myös japanilaisia kanssamatkustajia, jotka taas puolestaan kenties samaistuivat pojan vieressä istuvan isän kohtaloon. Pojan vanhemmat yrittivät nauttia bussimatkasta nukkuen, mutta kun hyvänen aika Fuji kerrankin näkyi mahtavasti ja aivan ilman pilviä auton ikkunasta, niin eihän poika voinut antaa vanhempiensa jäädä paitsi jostain niin mahtavasta.

Olimme katsoneet etukäteen, että meidän täytyisi pysähtyä Shimoyoshida-nimisen kaupungin bussipysäkillä, koska halusimme ensimmäiseksi aamulla mennä katsomaan Fujia vähän etäämpää ja korkeammalta, vuoren rinteessä sijaitsevan Chuureitoun pagodan juurelta, ennen kuin jatkaisimme matkaa Kawaguchikon järvelle Fujin juurelle. Kun bussi sitten pysähtyi tällä nimenomaisella asemalla, katsoimme epäilevästi ulos. Samalla pysäkillä bussin kyydistä jäi vain vanha pariskunta, jota joku oli autolla vastassa pysäkin vieressä. Olimme keskellä ei yhtään mitään, suuren valtatien varrella, eikä turistinähtävyyksistä näkynyt jälkeäkään.


Astuimme epäröiden ulos bussista, miettien, että olikohan tämä nyt kuitenkaan se pysäkki, jolla meidän kuului jäädä. Bussikuski oli vielä epäileväisempi ja kysyi hämmentyneenä, aiommeko tosiaankin jäädä tässä. Että emmekö ole menossa seuraavalle pysäkille, Fuji-Q Higlandin matkailukeskukseen. Kerroimme, että meidän olisi tarkoitus mennä Chuureitoulle, jonka piti sijaita ihan tässä lähellä, vuoren rinteessä. Bussikuski, joka kuljetti työkseen turisteja, ei tiennyt yhtään, mitä paikkaa tarkoitimme, ja epäili, että haluaisimme kuitenkin seuraavalle pysäkille. Mietimme, että ehkä tosiaan olemme väärässä paikassa, jos turistien kanssa työtä tekeväkään ei tiedä, mitä täällä keskellä ei mitään pitäisi olla. Niinpä nousimme takaisin bussiin (VIRHE!!!) ja istuimme vähän noloina numeroiduille paikoillemme. Kun bussi sitten lähti liikkeelle ja ajoi ehkä 100 metriä eteenpäin, tien oikealla puolella olevan vuoren rinteen takana pilkistivät punaiset toriiportit ja korkeuksissa kohoava pagoda. Tajusimme heti, että noniin, tässä sitä mentiin koko ajan kauemmaksi määränpäästämme Chuureitousta ja seuraava bussipysäkki, Fuji-Q:n  huvipuisto häämötti vuoristoratoineen kaukana edessä.

 

Fuji-Q Highlandin huvipuiston pysäkki ei ollut meidän tapauksessamme se oikea...

Pohdimme hetken, mitä tekisimme. Menisimmekö Kawaguchikolle saakka, ja vasta myöhemmin pagodalle. Tiesimme kuitenkin, että usein puolen päivän jälkeen Fujin ympärille alkaa kerääntyä pilviä, ja halusin ehdottomasti ikuistaa Fujin pagodan juurelta, sitähän varten sinne oltiin menossa. Niinpä hyppäsimme Fuji-Q:n pysäkillä ulos ja turisti-infon ohjeistamana lähdimme kävelemään kohti puiston toisella laidalla sijaitsevaa juna-asemaa. Kun pääsimme asemalle, virkailija kertoi meille ystävällisesti, että seuraava juna Shimoyoshidan asemalle menee vasta reilun puolen tunnin kuluttua. Me "tokiolaiset" olimme tietenkin olettaneet, että kyllähän niitä junia täällä Japanissa menee tuon tuosta, mutta ehei, ei nyt missään landella tietenkään. Olisihan se nyt pitänyt reilireissuilta muistaa. Emme olleet varautuneet ottamaan karttaa mukaan, koska jostain hölmöstä syystä oletimme, että tokihan Shimoyoshidassa on jonkinlainen turisti-info. Niinpä kaivelimme iphonesta gps-kartan, jonka avulla lähdimme suunnistamaan epätoivoisina kohti Chuureitouta, sillä kävellen olisimme kuitenkin aiemmin perillä kuin vasta puolen tunnin kuluttua lähtevällä junalla.

Jossain keskellä japanilaista maaseutukaupunkia.

Varmasti seuraavat parikymmentä minuuttia menikin sitten siinä, kun kävelimme eteenpäin epäuskoisina ja sangen ärsyyntyneinä siitä, että olimme uskoneet tyhmää bussikuskia, joka ei selvästikään ollut tiennyt mistään mitään. Olimme nyreissämme myös toki itsellemme, kun emme olleet vain jääneet pysäkillä, jonka olimme etukäteen tarkistaneet moneen otteeseen netistä ja kartoista. Tiesimme menettävämme ainakin tunnin ravaamalla Fujiyoshidan maaseutua edestakaisin, ja sekös otti päähän,  etenkin kun horisonttiin alkoi puolen päivän lähestyessä ilmestyä piskuisia pilven hattaroita.

Kun kartan perusteella tajusimme olevamme jo lähellä, alkoi mieli taas vähän kirkastua. Kun katseli ympärilleen pienten talojen, pikkuteiden, peltoplänttien ja hautausmaiden keskellä, ja taustalla kohosi komeana Fuji-vuori, eihän siitä nyt kokonaan voinut olla nauttimatta. Oikeastaan japanilaisessa pikkukylässä käyskentely oli aika huvittavaa. Ohittaessamme hautoja puhdistamassa olleita vanhuksia, he katselivat meitä vähän hölmistyneenä – mitä ihmettä nuo turistit tekevät täällä. Varmuuden vuoksi pysähdyimme kysymään eräältä tien reunassa seisoskelleelta papparaiselta suuntaa pagodalle, vaikka luottamuksemme paikallisiin olikin tässä vaiheessa bussikuskin turmelema. Mies kuitenkin heti tiesi mitä paikkaa tarkoitimme, asuihan hän ihan täällä pagodan juurella, ja vahvisti, että olemme menossa oikeaan suuntaan.

Pagodan yhteydessä on myös pyhättö tai ehkä pikemminkin toisin päin: pyhätön yhteydessä on myös pagoda.

Lopulta tien päässä näkyi torii-portti. Perillä! Tai ainakin melkein, sillä vielä piti kiivetä vuorenrinteeseen tehtyä portaikkoa montakymmentä metriä ylöspäin, ennen kuin olisimme pagodalla saakka. Kiipeäminen sujui vauhdikkaasti ja innosta puhkuen. Talvitakki oli aivan liioiteltu varustus tällaiselle patikkamatkalle, mutta emmehän me varsinaisesti olleet suunnitelleet kävelevämme pitkin Fujiyoshidan kaupunkia.

 

Kohta ylhäällä! Kuuma!

Kun vihdoin olimme perillä, riemua varjostivat vain pilvenriekaleet, jotka selvästi suunnittelivat valtaavansa Fujin rinteet. Onneksi ne eivät ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa ennen kuin ehdimme nauttia mielettömistä maisemista kaupungin ja vuorten yli. Vajaan puolen tunnin reippailu maaseudulla tuntui tässä vaiheessa kaiken vaivan arvoiselta. Siinä se nyt oli. Mahtavan punaisena hohtava viisikerroksinen pagoda – ja taustallaan lumihuippuinen Fuji!

Ihmeteltyämme aikamme maisemia pagodan juurella ja täydennettyämme energiavarastojamme hieman makealla Calpis-soodalla, lähdimme takaisin kohti juna-asemaa, suuntanamme nyt varsinainen järvialue. Shimoyoshidan asema oli lähes yhtä olematon kuin Shimoyoshidan highway-bussin pysäkkikin. No, oli asemalla sentään lippukioski sekä vanha museoitu höyryveturi, johon ihana lippukioskin kassatäti suositteli meitä tutustumaan odotellessamme varsinaista kulkuneuvoamme saapuvaksi.

 Shimoyoshidan asema.

Kawaguchikolla hyppäsimme minikokoiseen turistibussiin, joka kulki ympäri järveä pysähdellen tuon tuosta tipauttamaan matkalaisia kyydistä. Koska aikaa oli tuhlaantunut ihan liikaa junailuun ja kävelyyn, olimme auttamattoman myöhässä varsinaisessa näköalapaikassa Kawaguchikon rannalla. Pilviverho oli haudannut Fujin lähes näkymättömiin maasta tappiin saakka. Onneksemme järvialue oli muuten tavattoman kaunista seutua ja vaikka jättimäinen tulivuori olikin täysin sumuverhonsa takana, muutkin sinisenä hohtavat vuoret olivat ilta-auringossa upeita!

 Kawaguchikon rannalla oli meneillään jonkinlainen festivaali ja oksissa sen mukainen koristelu.

Jossain vaiheessa toki alkoi jo tuntua siltäkin, että vuorta oli tuijoteltu ja kuvailtu pilvettömänä jo koko päivä, illan viileneminen ja Fujin pilviverhon sakeneminen hetki hetkeltä saivat meidät järven ja auringonlaskun ihailun sekä ruokailun jälkeen siirtymään seuraavaan suunnitelmaamme: onseniin!

Tensui Kawaguchikon kuumat lähteet olivat juuri sitä, mitä väsynyt matkailainen kaipaisi jokaisen päivän päätteeksi: rentoutumista veden solistessa ja kevyen tuulen virvoittaessa niskaa metsän keskellä vuoristossa. Onsenien ikävä ja toisaalta myös hyvä puoli on se, että naiset ja miehet kylpevät omilla osastoillaan. Tavallaan olisi tietenkin kiva nauttia kokemuksesta yhdessä puolison tai ystäväporukan kanssa, mutta toisaalta se, että istuu aivan yksin kuuman lähteen pulputuksessa on tavattoman rauhoittavaa. Ei tarvitse puhua tai sen kummemmin ajatella – sen kun vain on ja nauttii.

 Tensuin onsen oli erittäin miellyttävä kokemus, vaikka ulkoa päin rakennus ei välttämättä ole mitenkään ihmeellinen, ainakaan tammikuisena pilvisenä iltana. 

Tensuin onsenin pukeutumistilat ja pesuhuoneet olivat siistit ja tilavat, altaat aivan ihastuttavat ja väkeä oli mukavan vähän. Hintakin oli oikein oikein kelpo: kylpeminen maksoi 1000 yeniä ja pyyhevuokra siihen päälle 200 yeniä. Sisäaltaiden lisäksi ulkoa löytyi kaksi kuumaa allasta, jokunen palju sekä kylmäallas, mizuburo, jossa yksikään japanilainen ei tietenkään pikkulasten varpaiden liotteluja lukuunottamatta uskaltautunut käymään keskellä kylmintä talvea tammikuussa. Minä nautin viileän ilman ja kuuman veden kontrastista, ja tietenkin pujahdin myös mizuburoon japanilaisten lasten pyöritellessä silmiään hulluudelleni. Olihan se kylmää, mutta 50-asteisen veden kihelmöinti "avantokokemuksen" jälkeen oli sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Onsenin miljöö oli tunnelmallinen erityisesti illan pimetessä, kun tuuli suhisee puissa ja lyhdyt alkavat syttyä. Olimmekin kylpemässä sen verran myöhään, että bussit eivät enää kulkeneet, mutta onneksi olimme ottaneet taksikeskuksen numeron mukaan Kawaguchikon asemalla olleesta turisti-infosta ja pyysimme onsenin vastaanottovirkailijaa tilaamaan meille puhelimella taksin.

Kawaguchiko oli kaunis myös iltavalaistuksessa ja näkemistä esimerkiksi monien mielenkiintoisten museoiden ja nähtävyyksien muodossa olisi ollut useammallekin päivälle, varsinkin jos kävisi vielä aivan mahtavassa Fuji-Q Highlandin huvipuistossa, josta lupaan kirjoitella joku toinen hetki. Vielä jäivät näkemättä kaiken lisäksi neljä muuta Fujigokon eli Fujin viiden järven alueen järvistä. Ensi kerralla sitten. :)

Koska on niin ihanaa palata kotiin...

Palataanpa taas tammikuuhun ja tällä kertaa Tokion sijaan toiseen kotiini Kanagawan puolella. Lomareissullamme pyhitin nimittäin kaksi päivää Sagami-Oonon, entisen kotikaupunkini suunnalla hyörimiselle, ja täytyy sanoa, että ne pari päivää olivat paitsi ikimuistoiset ja hauskat, myös henkisesti tietyllä tapaa raskaat.

Oli outoa käyskennellä taas Sagami-Oonon asemalla. Cozy Corner -kakkukauppa oli vielä tallella. Sen kulmalla tavattiin nytkin kavereiden kanssa, ihan kuin ennenkin.

Kävellessäni vanhoilla kotikulmilla oli helppo muistaa, miksi kaipaan välillä Japania niin kovasti, ja miksi ison osan ajasta tunnen, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan. Huomaan toisinaan ikävöiväni erityisesti sitä vapauden ja uuden alun tunnetta, joka vaihtovuotena vallitsi, vaikka eihän sellainen tietenkään loputtomiin koskaan kestä.

Japaniin lähtiessäni elämäni oli muuttunut aikamoisesti vain hetki sitten ja muutto uuteen maahan antoi hyvin konkreettisen mahdollisuuden päästää irti vanhoista ja suunnata reippaasti kohti tulevaa. Se oli ihanaa ja vapauttavaa. Suomessa olisin varmaan vellonut menneissä ja koettanut painaa eteenpäin tavalliseen tahtiin. Japanissa osasin ottaa vähän rennommin – pidin kurssimääräni koulussa sopivan pienenä, jotta aikaa jäi vähän muuhunkin kuin opiskeluun. Ostin reilikortin, matkasin koko kesäloman ympäri saaristoa ja elin ihan eri lailla "hetkessä" kuin Suomessa. Viikonloput olivat usein täynnä retkiä naapurikaupunkeihin, pyrähdyksiä lähipuistoon tai uusien ruokalajien kokeilemista lähikortteleiden ravintoloissa. Jonain iltana saatoin ex-tempore lähteä pelaamaan yksikseni tanssipelejä pelihalliin, ihan vain, koska huvitti ja teki mieli vähän liikkua. Ja vaikka teinkin paljon kouluhommia iltaisin, toisinaan myös viikonloppuisin, kaikki hauska ja uusi tuntuvat kokonaan unohduttavan sen, mikä ehkä oikeasti saattoi vaihdon aikana väsyttää.

Suomessa mielessä on ihan liian usein kiireet, työt ja arki, jotka taas päinvastoin hautaavat alleen ne pienet hauskat hetket ja elämän kivoimmat asiat, joita tietenkin täälläkin tapahtuu kaiken aikaa. Eihän jokapäiväinen elämä Japanissakaan toki aina ollut ruusuilla tanssimista ja toisinaan vastassa oli paljon, paljon haasteita, mutta Machidan ostoskaduilla käyskennellessäni mieleeni tulvahtivat tietenkin kaikki nuo hyvät ja lämpimät muistot Japanista. Ja samalla haikeus, koska tiesin, että kohta täältä taas lähdettäisiin.

 Kulutin lempparihyakuen-shopissani ainakin reippaat 4500 yeniä... laskekaas siitä, miten monta tuotetta ostin Daisosta. Ihan hyvän kokoinen säkki!

Kävimme Machidan maailman parhaassa hyakuenshopissa, kiertelimme hiukan Sagami-Oonon keskustassa, söimme sushia samassa paikassa, jossa olimme kaveriporukalla muinoin illastaneet ja kävimme syömistuliaisostoksilla missäpä muuallakaan kuin vanhassa kunnon Sanwa-supermarketissa, jossa kaikki oli yhä (ihme ja kumma?) samoilla paikoilla hyllyriveissä kuin aiemminkin. Tämäkin nostatti tietenkin sietämättömän haikeusmyrskyn. Kaupassa soiva ennen niin ärsyttävä musiikki-mainontakin kuulosti lähinnä hauskan nostalgiselta, ja kassatoimet ja tavaroiden pakkaaminen pussiin sujui vanhan konkarin elkein.

Sanwa illan pimetessä. Kuinka kotoisaa!

Yhden suosikki-sushipaikkani kalavalikoima ei jätä kylmäksi. Huom, tällä aukeamalla siis ainoastaan kala- tai merenelävä-nigirit. Seuraavilla aukeamilla sitten makit, muut nigirit, temaki-sushit, sashimit, eri setit, jne jne....

Mutta siinä vaiheessa kun näin, että Sagami-Oonon aseman tuntumaan kohosi pilvenpiirtäjiä, tajusin, että ei täällä kaikki ole pysynyt samana. Pian sain tietää, että entinen henkilökunta ei enää olekaan töissä vaihdon aikaisessa vakiravintolassani. Pieni terve muistutus oli paikallaan: luultavasti omat fiiliksetkään eivät olisi kovin pitkään samanlaisia, jos muuttaisin nyt takaisin. Vaikka monet asiat olisivat kuten ennen, kaikki ei varmasti niin olisi, eikä kokemusta voisi toistaa – eikä tietenkään pitäisikään voida! Juuri kun olin pari vuotta sitten Japanissa muka oppinut katsomaan sinnikkäästi eteenpäin, huomasin jälleen vellovani mennessä. Äh!

 

 Aseman seutu ei ollut enää entisensä. Vuoret olivat jääneet korkeiden tornitalojen taakse!

Mutta onneksi sentään kampaamoni oli vielä paikoillaan. Eero lähti omille teilleen Tokioon ja minä istuuduin hiusstylisti-ystäväni Satou-sanin tuoliin selailemaan uusia hiusmalleja. Ensin miellyttävä hiustenpesu ohut huokoinen paperi naamalla (en vieläkään ihan tarkalleen tiedä miksi se naamalle laitetaan, mutta luullakseni jotta vesi ei roiskuisi kasvoille pesun aikana, eikä meikki tuhriintuisi), vähän päähierontaa, sitten stylistin tuoliin tuunattavaksi. Näytin paria puolipitkää hiusmallia japanilaisista kampaamolehdistä, ja Satou-san nyökytteli. Hän ehdotti lisäksi hime-kattoa ("prinsessaleikkausta", joka saa nimensä samurai-aikojen prinsessojen hiustyylistä), eli hieman muuta tukkaa lyhyemmiksi jätettäviä pitkiä otsahiusten suortuvia, jotka jäisivät molemmille puolille kasvoja. On kuulemma oikein muodikas juuri nyt. "No semmoinen sitten tietenkin, kiitos!"

Himekatto leikattiin Studio Timen ammattitaidolla.

Hiukset uudessa ojennuksessa lähdimme Satou-sanin työvuoron päätteeksi vielä istuskelemaan vanhaan tuttuun kahvilaan, jossa oli ilokseni vielä sama tuttu ihana henkilökunta. Barista Ayano oli aivan otettu, että muistin hänet yhä (no tietenkin muistin, kävin siellä ties kuinka monta kertaa ja hän oli aina töissä! :D ). Juttelimme aikamme, ja lopulta kiitimme Ayanoa juomista ja seurasta, ja päädyimme syömään Satou-sanin uuteen lempiravintolaan Machidassa. Ravintola ei oikeastaan ollut auki, mutta ei se kuulemma haittaa, sillä omistajat olivat jo hänen hyviä tuttujaan. Koputimme ikkunaruutuun ja astuimme sisään Nanamaruko Cafe:hen.
 
Siihen nähden, että ketään ei ilmeisestikään oltu varsinaisesti kutsuttu paikalle, paikalla oli yllättävän paljon porukkaa. Juttelimme Suomesta, kahviloista, Sagamiharasta ja kaikesta muusta olennaisesta. Ilta sujui hupaisissa merkeissä, ja säin jälleen uusia hauskoja tuttavuuksia.

 

Eräs kahvilan vakiasiakkaista oli piirtäjä, joka oli ikuistanut muita vakiasiakkaita kollaasiksi seinälle. Pyysin Sugurua ottamaan samanlaisen poseerauksen, kuin piirroskuvassa.

Kahvilan omistaja Nana toi minulle söpön taitavasti käsin askarrellun menun, vaikka keittiö ei oikeastaan ollutkaan auki. Valitsin omuraisun, koska en ollut vielä ehtinyt syömään tätä suosikkiani matkan aikana. Nana ja hänen miehensä puuhailivat keittiössä, taisi siellä olla vielä joku muukin, ja kohta sain eteeni höyryävän, upean ilmestyksen. Aluksi suhteellisen raaka kananmuna vähän epäilytti tällaista ihmistiä, joka ei yleensä pidä raa'asta kananmunasta.. mutta yllättäen annos oli parhaita omuraisuja, joita olen maistanut. Ennakkoluulot nurkkaan!

Seuraavana Sagami-Oono päivänäni seikkailin vanhoilla kotihuudeilla entisen poikaystäväni, kaverini Shinin kanssa. Oli hauskaa jutella partio-jutuista, istuskella hyvän kahvin äärellä ja toisaalta kuulla hänen opinnoistaan, työskentelystä japanilaisella yläasteella ja perheestään pitkästä aikaa. Lounas-okonomiyakien jälkeen menimme valokuvailemaan asemapihaa ja entistä kotitaloani, ja kiertelimme kamerakauppoja tsekkaillen uusien objektiivien hintoja, kunnes illemmalla saatoin Shinin asemalle ja jäin porteille odottamaan seuraavaksi ystäväni Megumin tapaamista.

Asuntoni korttelit eivät olleet muuttuneet mihinkään. Voi niitä nostalgia puuskia!

Kun halusi tavata paljon kavereita lyhyessä ajassa, oli aikataulutettava lähes joka päivä täyteen treffeja tuttujen kanssa! Toisen Sagami-Oono -päiväni ilta oli varattu Joshibin ystävilleni. Olimme sopineet tapaavamme entisessä kantakuppilassani, Omamorissa. Megu pääsi paikalle vähän myöhässä, joten emme ehtineet käymään valitettavasti yliopistollamme, enkä pystynyt menemään sinne yksinäni, koska kouluilla oli jo loma, enkä olisi välttämättä päässyt kampus-alueelle. No, onneksi Joshibi tuskin tulee karkaamaan lähivuosina mihinkään, joten ehdin pistäytymään siellä joskus paremmalla ajalla, kun opettajatkin ovat paikalla.

Kun illalla sitten keräännyimme Omamoriin, fiilikset olivat katossa. Ihan kuin olisin ollut jälleen koulussa Japanissa, ja olisi ollut vain tavallinen viikonloppuilta ulkona ystävien kesken. Kaikki silloisista luokkalaisistani olivat jo valmistuneet, joten oli kiinnostavaa keskustella heidän työkuvioistaan ja nähdä joidenkin töitä. Yuuko oli tehnyt töitä freelancer-kuvittajana mm. eräälle suurelle tavarataloketjulle ja erinäisille tapahtumille, Ippi oli töissä suunnittelijana pakkausfirmassa, joka tunnetaan mm. mustista kissoistaan. Vasta valmistumassa olevat kaverini kuuntelivat "sempaiden" kertomuksia varmasti yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minäkin: "Ai noin niitä töitä tässä maassa tehdään!"

 

Ruoka oli herkullista, kuten odotinkin. Menu oli hieman vaihtunut, kuten myös ravintolan tyyli, eikä vanha henkilökuntakaan ollut paikalla, mutta eipä se ruokahalua haitannut. Misopasta nori-levällä maistui ja katosi parempiin suihin. Illan huipennuksena ystäväni olivat jotenkin onnistuneet muistamaan syntymäpäiväni ajoittuvan matkaamme, ja loppuillasta pöytään kannettiin laulun säestäessä muutama lahjapaketti ja mitäpä muutakaan kuin omamorin lempikakkuani, herkullisen pehmeää juustokakkua. Olin ihan liikuttunut ja tavattoman yllättynyt. Vaan enpä tiennyt, ettei tämä jäisi ainoaksi synttärien juhlinnaksi matkan aikana...

Voi kaikki, teitä on niin ikävä!!

Pahoittelen tämän postauksen muistelu-henkisyyttä. -_-'' Valitettavasti en vain taida saada enää koskaan Sagami-Oonosta irti mitään muuta kuin kyynelien, nostalgian ja hehkutuksen värittämiä tuokiokuvauksia. :D Mitenkäs muut ex-vaihtarit? Syyllistyttekö te ylitsevyöryävään vanhojen muisteluun ja fiilistelyyn, kun eksytte entisille kotikulmillenne vieraassa maassa? Varoituksen sanana tuleville vaihtareille: ei kannata kiintyä kuitenkaan mihinkään paikkaan liikaa. Kuten huomattu, kaikki ei ole ennallaan palatessa entisille kotikonnuille vuosien jälkeen, vaikka päällisin puolin siltä voisi näyttääkin – kaikkein vähiten ennallaan on yleensä palaaja itse.


Seuraavassa postauksessa sentään suunnataan minullekin ihan uusiin maisemiin, Fujin järvialueelle!