"Japanilaiset..."

Kylläpä tänään huvitti. Olin Brysselissä, Auderghemissä puistossa lastenvahdin hommissa ja jo kaukaa kuulin outoa marssimusiikkia. Katsahdin kohti japanilaista koulua, josta musiikki kantautui, ja näin lapset marssimassa urheilukentällä. Muutamat kantoivat kylttejä, toiset lippuja. Muutama sivuaskel tiukassa kokoonpanossa, ja marssi saattoi jatkua eteenpäin. Kovin monessa muussa demokraattisessa valtiossa Japanin lisäksi tuskin näkee alakoululaisia niin sotilaallisen näköisessä touhussa ihan tavallisena arkipäivänä. Japanilaiset tosin luultavasti sanoisivat tähän, että se kasvattaa kärsivällisyyttä, opettaa rytmitajua ja yhdessä työskentelyä, ja kohottaa siinä sivussa yhteishengen kattoon. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Japanilaisissa kouluissa on aika usein hauskoja tempauksia ja ohjelmanumeroita, festivaaleja ja todella yhteisöllisiä tapahtumia, jollaisia voisi Suomessakin olla enemmän.

Niin tai näin, on hauskaa, miten tavoilleen uskollisina japanilaiset tuntuvat pysyvän, muuttivatpa he minne tahansa. Belgialaisessa junassa luetaan mangaa kuin Tokiossa ikään ja lapset kulkevat Brysselin kaduilla kouluun aivan samanlainen vanhanaikainen nahkainen koululaukku olalla kuin kobelaisilla kavereillaan. Deltan metroasemalla japanilaiset pikkutytöt kantavat iloisen värisiä, supersöpöin piirroshahmoin kuvitettuja sateenvarjojaan ja kikattavat supersöpöllä äänellään, joka on kuin suora nauhoitus jostain japanilaisesta animaatiosarjasta. Ruokaostoksilla käyvät japanilaisäidit ovat pukeutuneet kauniin yksinkertaisesti, he ovat nuoria, hoikkia ja työskentelevät usein kotirouvina, niinkuin kotimaassakin on tapana. Joka kerta kun näen täällä japanilaisia, he tuovat mieleen Kobessa viettämäni ajan, ystäväni ja tuttavani Japanissa, ja saavat minut hymyilemään. Miten he saattavatkin säilyttää tapansa niin omanlaisinaan, vaikka ovat asumassa toisessa maassa? Toisaalta, japanilainen kulttuuri on hyvin omintakeinen ja erityinen länsimaiseen, varsin homogeeniseen kulttuuriin verrattuna. Luonnollisesti me vain huomaamme kulttuuriemme erilaiset piirteet helpommin, ja ne vaikuttavat siitä syystä niin eksoottisilta.

Japanilaisuus tuntuu usein rakentuvan stereotypioista, mutta ehkä juuri siksi se onkin niin kiinnostavaa. Ja vaikka stereotypia-sanalla onkin yleensä melko ikävä kaiku, loppujen lopuksi suuri osa niistäkin olettamuksista on totta ja täyttä arkea. Suurin osa meistä suomalaisistakin taitaa olla niitä jurottajia, jotka istuvat muiden maiden kansalaisten mielestä hulluissa lämpötiloissa puisilla penkillä ilkialastomina vieraidenkin ihmisten kanssa. Siihen verrattuna moni muu asia kuulostaa varsin normaalilta - vaikkapa ala-astelaiset marssimassa musiikin tahdissa. ^_^