Matkanvarrella tielleni osuin kivoja maisemia ja uskaltauduin poikkeamaan hieman suoralta tieltäkin pienelle asuinalueelle, jonka läpi kuvittelin pääseväni kotiin. Kyllähän se koti sitten pienen kiertelyn jälkeen löytyikin. ;)
Tänään minun oli määrä tavata koululla Design-departmentin professori, mutta jonkin minusta riippumattoman sekaannuksen takia olinkin saapunut vääränä päivänä, ja tapaan hänet vasta huomenna, perjantaina. Shimoda-sanin assistentti Mari-san esitteli minut kuitenkin muutamille tuleville opettajilleni, sekä Design-departmentin assistenteille. Kaikki olivat kauhean mukavia ja kohteliaita. Ilokseni eräs opettajani puhuu myös jopa englantia, joten Deprtmentissä on ainakin yksi ihminen, joka ymmärtää minua tiukan paikan tullen edes vähän. X)
Mari-san käänsi minulle tulevien kurssieni sisältöjä japanilaisesta opinto-oppaasta ja intoni opiskelua kohtaan vain lisääntyy lisääntymisään. Tulen opiskelemaan koko vuoden yhden ja saman 3. vuosikurssin luokan kanssa. Tämä on erittäin mukava juttu siinä mielessä, että luokkakaverit pysyvät koko vuoden siis samoina. Lisäksi tulen ottamaan kursseja myös 2. vuosikurssin ryhmän kanssa, joten aivan yhteen luokkaan rajoittuneiksi kontaktini oppilaisiin eivät jää. Aamupäivät opiskelen 2. vuosikurssin opiskelijoiden kanssa ja iltapäivät 3. vuosikurssin opiskelijoiden kanssa. Kevätlukukaudella, eli zenkin aikana on vuorossa ainakin pari animaatiokurssia, yritysilmeen suunnittelua ja brändäystä käytännön tasolla, julistesuunnittelua, valokuvausta ja ilmeisesti silkkipainatukseen keskittyvä kuvituskurssi. Syyslukukaudella, eli koukin aikaan opiskelen pakkaussuunnittelua, taittoa, mainontaa ja kirjagrafiikkaa. Tarkemmat sisälöt selvinnevät sitten myöhemmin, mutta noin päälisin puolin kaikki kuulostaa erittäin kiinnostvalta. Lisäksi, mikä parasta, suuri osa kursseista vaikuttaa helposti Metropolian opinto-ohjelmaan sujahtavilta kokonaisuuksilta, eli näyttäisi siltä, että saan helposti hyväksiluettua täällä suorittamillani opinnoilla suomalaisia kursseja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mitä enemmän saan täällä käymiäni kursseja hyväksiluettua, sitä vähemmän opintoni Suomessa venyvät, ja sitä nopeammin valmistun.
Kurssien sumplimisten ja esittäytymisten jälkeen lähdin kohti koulun ruokalaa. Iloiseksi yllätyksekseni ruoka koululla on tavattoman halpaa - tulen siis ihan varmasti syömään siellä joka päivä. :D Maksoin isosta karee-raisu -annoksesta vain parisataa yeniä, eli alle 2 euroa. Varsinaisen ruoan lisäksi voi ostaa 100 yenillä, eli n. 80 sentillä salaattiannoksen ruokansa lisäksi. Aterian kanssa saa juoda vettä ja teetä niin paljon kuin lystää. Joka päivä vaihtoehtoina ovat kareeraisu, eli curryriisi ja raamen-nuudelit. Lisäksi tarjolla on päivittäin vaihtuvat lounasvaihtoehdot, jotkamaksavat kolme-neljäsataa yeniä. Tämä kalliimpi vaihtoehto sisältää salaatit ja kaikki, eli se on kokonainen ateria vain muutamalla eurolla.
Ruoan jälkeen menin viettämään aikaani koulun mainioon kirjastoon, josta löysin mainion aiheen viikonloppuna väännettävälle taidehistorian esseelle, joka pitäisi lähettää Suomeen opettajalleni viimeistään ensi tiistaina. Aion kirjoittaa esseeni japanilaisesta mainonnasta sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään saakka, sillä löysin ihan mainion lähdeteoksen kirjaston graafisen suunnittelun kirjojen osastolta. Mutta miten ihmeessä minä viitsin jäädä lauantaina ja sunnuntaina kotiin sisälle kirjoittamaan jotain esseetä, kun ulkona on kuin kesä ja Tokion ihmeet odottaisivat?
Kirjojen tutkimisen jälkeen minun, Villen ja Villen vaimon Annan oli määrä tavata Reina-san, eräs 4. vuosikurssin tekstiilisuunnittelun opiskelijoista kv-toimistolla, josta lähdimme yhdessä koulun maksamalla taksilla kohti Sagamiharan kaupungin keskusta ja Sagamiharan kaupungintaloa. Kaupungintalolla hoidimme "Alien registration" -prosessin, eli täytimme lomakkeet saadaksemme "Alien registration card" -ulkomaalaiskortit, jotka todistavat, että olemme virallisesti rekisteröityneet Sagamiharan ulkomaalaisiksi asukkaiksi. Reina-san oli auttamassa meitä japaninkielisten viranomaisten kanssa asioimisessa - kumma ettei eds ulkomaalaisten luukulla kukaan puhunut englantia! Varsinaisen kortin saamme hakemuksen käsittelyn jälkeen vasta parin viikon kuluttua, mutta tällä reissulla saimme mukaamme paperin, joka todistaa, että kortti on tuloillaan, jolloin meille voidaan myöntää esimerkiksi japanilainen pankkitili tai matkapuhelinliittymä.
Illalla päätimme käydä Villen ja Annan kanssa syömässä jossain Sagami-Oonon pienistä kivannäköisistä ravintoloista. Päädyimme japanilaiseen ravintolaan, jonka hinnat ainakin ulkoseinän mukaan eivät olleet hirveän korkeat. Koska Ville ja Anna ovat kasvissyöjiä, ruokailussa on oma pieni jännitysefektinsä - koskaan kun ei voi olla ihan varma missä lihaliemessä ne vihannekset loppujen lopuksi on keitetty. Ville ja Anna eivät puhu japania, joten minä yritin sitten jotenkin saada kysyttyä pienen ravintolan henkilökunnalta, saako sieltä kasvisruokaa. Aluksi kysyin toiveikkaasti, puhuvatko he englantia. Kokki, vanhempi mies ja tarjoilija, keski-ikäinen nainen osoittivat hieman hatarasti kassalla olevaan nuoreen parikymppiseen poikaan. Hän sanoi japaniksi puhuvansa vähän englantia. Niinpä jatkoin varmuuden vuoksi japaniksi, ja kerroin, että ystäväni ovat kasvissyöjiä ja yritin tiedustella, voiko ruokaa saada ilman lihaa. Poika kysyi, käykö kala, ja kun se kävi, hän sanoi, että kyllä onnistuu, ja ohjasi meidät pöytään.
Ruoan valinta olikin sitten taas toinen juttu. Menussa kun ei ollut kovinkaan monta ruokaa, jonka olisin osannut lukea. Pienet kuvat auttoivat hieman hahmottamaan mitä oli tarjolla, ja tämä "englantia osaava" poika tuli kysymään japaniksi, mitä haluaisimme. Päädyimme tilaamaan soba-nuudeleita, koska niissä ainakaan ei ole lihaa. Lisäksi Anna ja Ville tilasivat jonkinlaista misolla maustettua kalaa. Poika toi juomiemme mukana meille jotain välipaloja kysyen, haluammeko sellaisia. Kuvittelimme niiden olleen ilmaisia, joten maistelimme jotain papuja ja rapua ihan hyvillä mielin. Rapu oli muuten yllätyksekseni todella hyvää, joten sitä voi varmaan syödä pelotta myöhemminkin.
Kala oli erittäin hyvää, sain maistaa sitä hieman, ja sitä voisi tilata ehkä joskus itsekin. Kun sitten saimme nuudelit pöytään alkoi päivän idioottimaisen ja huvittavin osuus. Nuori poika toi meille ensin nuudelit pöytään, ja poistui sitten. Minä tietenkin heti ojensin käteni kohti soijakippoa ja kaadoin soijaa nuudeleihini. Tässä vaiheessa näin kokin keittiön puolelta huitovan sen oloisesti, että nyt tein jotakin selkeästi väärin. Tarjoilijanainen katsoi nauraen ja sillä hetkellä näin, kun poika tuli kyökin puolelta kantaen tarjotinta, joissa olivat nuudeleiden lisukkeet, soballe tarkoitettu erityinen soijaliemi, sipulia ja wasabia, eli piparjuuritahnaa. Tarjoilijanainen tuli hakemaan nuudelini pois ja kävi pesemässä ne soijasta, jonka olin ehtinyt hätäpäissäni kaataa nuudeleiden päälle. Olin varmaan tulipunainen häpeästä ja kaikkia nauratti. X) Kokki käski poikaa opastamaan meitä (syystäkin) syömisessä, ja poika selitti, että kastamme nuudeleita hänen tuomaansa soijakuppeihin, ja lopuksi kaadamme jäljelle jääneen soijan sekaan kuumaa lientä ja juomme sekoituksen. Tässä vaiheessa nauratti niin hirveästi, että kun yritimme sitten syödä puikoilla nuudeleita, eihä siitä meinannut mitään tulla. X) Onneksi kukaan ei tuntunut olevan mitenkään loukkaantunut moukkamaisesta käytöksestäni, vaan viereisessä pöydässä oleva pariskuntakin kysyi vain nauraen Villeltä, että onko hyvää. No hyvää oli. Soba-nuudelit ovat siis kylmiä nuudeleita, joita laitetaan soijaliemikuppiin, jonka jälkeen ne ryystetään suuhu ja juodaan liemi päälle.
Koko syömisemme ajan henkilökunta tuntui tuijottavan meitä, ja myöhemmin selvisi siihen syykin. Söimme ilmeisesti edelleen jotenkin väärin. X) Myöhemmin nimittäin viereisen pöydän pariskuntakin tilasi omat nuudelinsa, ja katsoimme vielä enemmän häpeissämme, kun tajusimme, että näemmä syömisosuuskin meni sitten vähän väärin, sillä joimme koko liemen vasta nuudelit syötyämme, toisin kuin naapuripöydän syöjät, jotka hörppivät lientä nuudeleiden syömisen välissä. Emme myöskään olleet tajunneet ottaa soijaliemikuppia käteen, vaan kastoimme nuudelit liemeen pöydällä ja yritimme sitten sotkimatta, totaalisesti tässä epäonnistuen, ryystää nuudelit naamaan.
Pyysivät ne ravintolassa (ehkä kohteliaisuuttaan) meitä tulemaan uudelleenkin, ja varmaan menenkin, sillä ruoka oli hyvää ja sopivan hintaista. Saimme käyntikortit, ja juttelimme hetken aikaa tarjoilijapojan saattaessa meidät ulos. Tämän jälkeen suuntasimme yhä hihittäen kohti supermarketin herkkuosastoa ostaaksemme vähän jälkiruokaa. Mikä ilta.. XD
Olen vuonna -87 syntynyt graafinen suunnittelija sekä Vuosi Japanissa -opaskirjan kirjoittaja. Helmikuussa 2010 palasin antoisalta vaihto-oppilasjaksolta Japanista, Suur-Tokion alueelta Sagamiharasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti