Keskiviikkoiltana minun oli määrä tavata aikaisemmalta Japanin reissultani tuttu isäntäperheeni, Morit Yokohaman satamakaupungissa, jossa perheen isäntä Daisuke oli työmatkalla. Hän oli ottanut perheensä, eli vaimonsa Erin ja pojat, kolmevuotiaan Hayaton, sekä pian yksi vuotiaan Kakerun mukaansa, jotta he voisivat tavata minut pitkästä aikaa.
Daisuke tuli minua vastaan keskiviikkona Sagami-Oonon asemalle, josta hän osti meille junaliput Yokohamaan. Hyppäsimme pikajunaan, ja vajaan tunnin ja kahden junan vaihdon jälkeen saavuimme Yokohamaan. Morit halusivat viedä minut syömään Yokohaman kuuluisaan Chinatowniin kiinalaista ruokaa. Mahaan humahtivat ravintolassa niin epämääräiset lonkerot, kuin hain pyrstö ja ihanat höyrytetyt lihanyytit. Söin myös kiinalaistyyppisesti valmistettuja ankan munia, sekä itse ankkaa. Kymmenien erilaisten pieneten annosten jälkeen olin melkoisen täynnä.
Oli tavattoman mukavaa nähdä Moreja pitkästä aikaa. Kommunikoimme pääosin japaniksi, mutta välillä myös englanniksi. Oli hauskaa huomata, että tällä kertaa, toisin kuin reilu vuosi sitten, pystyin juttelemaan myös Hayaton kanssa. Sainkin pikkupojasta kovan fanin, ja Hayato oli sitä mieltä, että "Liisa on kiltti lapsille." Eriko nauroi tähän, että kyllä Liisa on kiltti ihan kaikille. X)
Koska keskiviikkona minun täytyi suunnata kuitenkin suhteellisen aikaisin takaisin kohti Sagami-Oonoa, Daisuke ja Eriko ehdottivat, että voisin tulla seuraavana päivänä uudelleen, ja jäädä yöksi heidän hotelliinsa. Suostuin suunnitelmaan, sillä muutama ravintolassa vietetty tunti ei tuntunut riittävän ollenkaan kaikkien kuulumisten vaihtamiseen ja suloisten pikkupoikien kanssa hassutteluun. Niinpä torstaina koulun jälkeen selvitin tieni junanvaihdot mukaan lukien Yokohaman Minatomirain asemalle, jonka vieressä Morien hotelli sijaitsi. Kävimme Erin ja poikien kanssa syömässä italialaisessa ravintolassa.
Ruokailun jälkeen lähdimme Morien hotellille. Ja mikä hotelli se olikaan! Kun eriko avasi huoneen jättimäiten ikkunoiden edessä olleet verhot olin puodottaa silmät päästäni. Huone sijaitsi 55 kerroksessa, joten näkymät olivat aivan uskomattomat. Pimentyneessä illassa kaupungin valot välkehtivät horisonttiin saakka ja valaistut autotiet kiemurtelivat pilvenpiirtäjien välissä. Katselimme Hayaton kanssa kun junat ajoivat ohi kaukana alhaalla ja korkeiden rakennusten kattojen punaiset valot varoittivat lentokoneita vilkkumalla taisaiseen tahtiin.
Morit halusivat antaa minulle käyttöön vanhan kännykkänsä, johon he olivat hankkineet suostumuksellani myös liittymän. Kysyin, miten maksan laskut heille, ja Daisuke ehätti heti selittämään, että hän haluaa maksaa minun puhelinlaskuni! En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä, joten päädyin hämmästelemään ja yrittämään "mutta, kun...." -fraaseja täydellisesti epäonnistuen. Olen äärettömän kiitollien Morin perheen avusta, mutta jotenkin tuollaista lahjaa on kovin vaikea ottaa vastaan, kun se tuntuu itsestä niin tavattoman arvokkaalta. Daisuke kommentoi ihmetykseeni, että hänellä on kyllä varaa maksaa, ja että hän haluaa auttaa minua kaikin mahdollisin keinoin, kun olen yksin maassa ja teen kaiken niin itsenäisesti. Daisuke selitti, että Japanissa yleensä nuoret asuvat vielä vanhempiensa helmoissa ja saavat myös toimeentulonsa vanhemmiltaan, joten hän haluaa auttaa minua. Olen kuulemma kuin tytär hänelle täällä Japanissa... Japanilaisten ystävällisyys alkaa saavuttaa mittasuhteet, joihin en oikein osaa enää reagoida. ^_^
Niinpä minulla on nyt siis matkapuhelin ja japanilainen liittymä. Omalta osaltani tämä kävi siis helposti, vaikka jotenkin jokaista e-mailia puhelimella kirjoittaessani en voi olla miettimättä, paljonkohan tämäkin nyt taas maksaa Daisukelle. Morit pyysivät minua käymään kesälomalla luonaan, joten siihen mennessä haluan keksiä jonkun kivan tavan muistaa heitä ja osoittaa heille, miten paljon heidän ystävällisyytensä merkitsee minulle. Mutta miten semmoisen asian muka voi ylipäätään osottaa? :P
Torstai-aamuna nousin varhain, puoli seitsemältä, lasten vielä nukkuessa yöuniaan. Ennen lähtöäni ehdin vielä kurkistaa verhojen välistä nähdäkseni aamuauringon valaiseman Yokohaman kaupungin. Miten upea kaupunki. Sitä täytyy kyllä päästä katsomaan myös katutasolta hieman tarkemmin. Seitsemän maissa hyvästelin Morit ja astuin junaan, takaisin kohti Sagami-Oonoa. Seuraavan kerran näkisin heidät mitä luultavimmin vasta kesällä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Uhuu, hieno lahja kaiken kaikkiaan, kännykkäliittymä! Vastalahjoja kannattaa lähettää aina kun mahdollista. Reissun päältä ostetut makeiset ovat aika yleisiä. Ikeasta saa Maraboun Daimia ja Ginzan Sony-rakennuksen B2-kerroksen Plaza-kaupasta Fazerin Sinistä ja Minttukonvehteja. Www.progear.net:n kautta ostetut kuksat (puiset juomakupit) nimikaiverruksineen ovat myös tehneet vaikutuksen.
Juu, upea lahja kyllä. :) Täytyy koitta keksiä hyviä lahjuksia.
Tosta 5 minuutin kävelymatkan päästä saa kans Fazerin tuotteita tommosesta Import-kaupasta. Mm. hapankorppuja ja Fazerin sinistä ja minttukonvehteja. On vaan niin suolaset hinnat, et halvemmaks tulee jos joku lähettelee Suomesta vähän isomman erän postissa. :]
liikuttava lahja!
kiinalaiset kyllä syö mitä tahansa... o_O
Lähetä kommentti