Todellinen shokkikielikylpy alkaa

Tänään oli ensimmäinen varsinainen koulupäiväni japanilaisessa yliopistossa, ja edessä oli aamupäivä 2-vuosikurssin ja iltapäivä 3-vuosikurssin "Motion Graphics"-, eli animaatio- ja elokuvakurssilla. Lähdin koululle hyvissä ajoin, mikä olikin ihan hyvä juttu, sillä bussipysäkillä sain muistutuksen, että Joshibin yliopistohan tosiaan on aika iso koulu - bussijono oli varmaan 50 metriä pitkä. Onneksi bussejakin lähti vähintään 5 minuutin välein koulun suuntaan, joten ehdin kuitenkin oikein hyvin. Istumapaikalle päästäkseen olisi pitänyt odottaa pysäkillä hieman kauemmin, antaa muiden hätäisempien mennä ohi täyttyvän bussin seisomapaikoille, kunnes olisi itse jonossa suurinpiirtein ensimmäisenä. Näin pääsisi seuraavaan bussiin ensimmäisenä ja saisi himoitun istumapaikan. Eipä ole Kampissa tullut tämä tapa vastaan. ;)

Ennen tuntien alkua käväisin ostamassa hieman juotavaa ja pienen välipalan koulun kaupasta. Päivä oli taas alkanut kuumana ja aurinkoisna, joten jäätee teki terää. En ole varma oliko luokalleni yllätys, että he saavat riippakivekseen tällaisen tumpelon vaihto-opiskelijan, vai olivatko he muuten vain uteliaalla tuulella, sillä sain kyllä katseita osakseni varmasti jokaiselta luokassa olijalta istuessani hteen tyhjään pulpettiin. Yksi tyttö palasi minut nähtyään tarkastamaan luokan ovesta, että oli varmasti oikessa pakassa. X)

Kauhukseni (tai kielen opiskelun kannalta riemukseni) aamun kurssin opettaja, eikä yksikään luokkani oppilaista tunnustautunut englannin puhujaksi. En ollut olettanutkaan, että luokka olisi puollollaan englanninpuhujia, mutta jotenkin oletin, että joukossa olisi edes yksi, joka osaisi enemmän kuin pari sanaa. Opettaja osasi englantia itse asiassa niinkin vähän, että päätti turvautua välillä japaninkielisten selityksiensä lomassa ranskaan. XD

Aluksi esittelimme itsemme, sen jälkeen opettaja kertoi jotain itsestään, ja lopuksi vuorossa oli jotain selityksiä kurssin sisällöstä. Oppilaiden itsensä esittelyistä sain ihan hyvin irti, sillä puheenaiheet olivat niin yksinkertaisia: "Asun Saitamassa saakka, joten nousen kouluaamuina hieman neljän jälkeen ehtiäkseni bussiin kello 5:30." ja sitä rataa. Varsinainen kurssin selostaminen meni kyllä sen sijaan aika lahjakkaasti ohi. Yritin saada kiinni jokaisesta vähänkään tutusta sanasta, mutta saaliikseni jäi lähinnä auttava informaatio siitä, että meidän tulee miettiä keskiviikoksi ideoita animaation aiheeksi, ja että teemoina ovat väri ja ääni. Kurssilla ei ilmeisesti kuitenkaan kai toteuteta animaatiota varsinaisesti loppuun saakka, vaan suunnitellaan, miten se tehtäisiin.

Ihmiset ovat kuitenkin tavattoman mukavia. Vaikka minä en välttämättä ymmärrä heidän puheistaan oikein mitään, he jaksavat silti yrittää selittää asian moneen kertaan erilailla - japaniksi tietenkin. Välitunnilla viereisissä pöydissä istuneet tytöt juttelivat kanssani ja kyselivät kaikenlaista minusta ja Suomesta. He tiesivät Suomesta ennalta lähinnä Santa-sanin eli joulupukin, revontulet sekä purkan. ^_^'' Tuntien jälkeen jäin yrittämään opettajan kanssa keskustelua, tietääkseni mitä minun ihan tarkalleen ottaen pitäisi tehdä. Assistentti lupasi tehdä minulle jonkinlaisen opasteen englanniksi kurssista huomiseksi tai ylihuomiseksi. Juttelutuokion aikana kaikki oppilaat ehtivät lähteä syömään ennen kuin minä pääsin ulos luoksta, mutta kävellessäni portaita alakertaan Design-departmentin ulko-ovelle, yksi luokkani tytöistä pinkaisti jostain perääni ja esittäytyi luokkatoverikseni.

An-chaniksi kaveripiirissä kutsuttu tyttö esitteli minut ala-aulassa ystävälleen, joka opiskelee ymmärtääkseni teollista muotoilua myöskin Design departmentissa. He kysyivät, olenko menossa syömään lounasta, ja kun vastasin myöntävästi, he kysyivät haluanko tulla heidän kanssaan syömään. Luonnollisesti otin kutsun iloisena vastaan.

Ruokalassa seuraamme liittyi vielä kolme muuta tyttöä. Syödessämme lounata osoittautui, että An-chan ja yksi toinen seuraamme liittyneistä tytöistä olivat korealaisia! Olin aika hämmentynyt, sillä he puhuivat ainakin minun mielestäni todella hyvää japania. Jälkeenpäin ajateltuna he näyttävät kasvoiltaan ehkä kyllä hieman korealaisilta, mutta en kyllä varmasti osannut arvata heidän kansallisuuttaan, mikäli he eivät olisi sitä itse kertoneet. Ruokailun lomassa pari tytöistä kysyi, mitä teen koulun jälkeen yleensä, ja kun sanoin, että en oikein mitään, he kysyivät, haluanko lähteä joku ilta heidän kanssaan jonnekin. An-chan kertoi, että he ovat torstaina menossa seurassamme olleen japanilaisen tytön, Matsuri-sanin kotiin, ja he kutsuivat minutkin mukaan. Sanoin tulevani mielelläni. :)

Ruokatunti meni ripeästi, ja iltapäivällä edessä oli toinen koitos. Jotenkin aamupäivän jälkeen en ollut enää ihan niin yllättynyt, kun sain selville, että opettaja tai kukaan myöskään 3-vuosikurssin opiskelijoista ei puhu englantia. Jälleen esittäydyttyämme opettaja kertoi jotain omasta animaattorihistoriastaan, kurssin sisällöstä ja loppuajan katsoimme opettajan tekemiä animaatioita. Niiden on ilmeisesti tarkoitus olla meille esimerkkinä mitä kaikkea voimme kurssin päätyönä tehdä. Opettajan animaatioiden tekotavat vaihtelivat nukkeanimaatioista tietokone- ja piirrosanimaatioihin. Animaatioissa oli yleensä osana hyvää musiikkia ja melko vähän puhetta, joten niitä oli aika hauskaa seurata. Mukana oli myös opettajan tnnetulle japanilaiselle Mr. Children -bändille tekemät musiikkivideot.

Tällä jälkimmäisellä iltapäivän kurssilla meidän on tarkoitus tehdä 10-60 sekuntia pitkä piirrosanimaatio, valokuva-animaatio tai mainosfilmi. Itse valitsin perinteisen animaation, sillä ajattelin, että se voisi olla helpointa toteuttaa. En ole koskan aikaisemmin käyttänyt mitään animaation tekoon kehitttyjä tietokoneohjelmia, enkä tiedä millainen osaaminen täkäläisillä opiskelijoilla on esim Falshiin tai johonin muuhun animointiohjelmiin. En siis oikeastaan tiedä yhtään millä tekniikalla animaatio tulisi toteuttaa, ja se hidastaa hieman aivojeni kykyä ryhtyä suunnitteleman animaation aiheita. En halua haukata tässä vaiheessa vuotta liian suurta palaa..

Tuntien jälkeen opettajan assistentti selitti minulle japanin ja parin englannin sanan avuin kurssin aikataulua. Tässä vaiheessa eräs luokan oppilaista tuli kysymään assistentilta jotakin. Assistentti jutteli hänen kanssaan tovin, ja esitteli sitten minut tytölle, jonka nimi oli Yukari. Yukari-san, kuten kukaan muukaan luokan tytöistä ei puhunut englantia, mutta jotenkin kummallisesti onnistuin kuitenkin juttelemaan hänen kanssaan hyvän tovin, jonka jälkeen sovimme menevämme yhdessä Sagami-Oonoon, josta Yukari-sanin oli tarkoitus jatkaa puolen tunnin junamatka kotiinsa Tokioon. Bussipysäkillä Yukari-san kysyi mitä olen tekemässä illalla, ja sanoin, että menen ostamaan pyörää läheisestä käytettyjen pyörien kaupasta. Yukari tarjoutui lähtemään avukseni, vaikka eihän hän toki puhunut englantia sen enempää kuin liikeen myyjäkään. Otin kuitenkin avun kiitollisena vastaan, ja loppujen lopuksi japaninkielisten selitysten sekamelskassa löysin itselleni sopivan menopelin. Kävelimme Yukari-sanin kanssa takaisin asemalle minun taluttaessani uutta menopeliäni. Kiitin kovasti Yukari-sania avusta ja talutettuani pyörän junaradan kotipuolelle, eli sinne, missä asuntoni sijaitsee, hyppäsin pyöräni selkään!

Pyöräni on hopean värinen, käytetty peruspyörä ilman vaihteita. Varusteluna siinä on lukko ja auto-light, eli itsestään pimeällä syttyvä valo, joka ottaa virtansa etupyörän keskusnavasta. Kyseinen valo on tavattoman kätevä. Penkki on japanilaisittain kauhean alhaalla, joten pitää varmaan säätää sitä vielä itse hieman ylemmäksi, vaikka liikkeen mies sitä minulle jo vähän ylöspäin väänsikin. Penkin säätövipu on onneksi helppo käännettävä vipu, joten voin vekslata sen korkeutta itsekseni niin paljon kuin huvittaa. Pyörän vuokrahinta oli 980 yeniä kuukaudessa, mutta kyseisen pyöräliikkeen käytäntö on, että mikäli käytetyn pyörän haluaa ostaa itselleen, tulee vuokrahinnan perään lisätä nolla. 9800 yeniä tuntui mielestäni aika kovalta hinnalta käytetystä pyörästä, vaikka siinä kallis autolight olikin, joten empiessäni, pitäisikö minun ostaa uusi vai käytetty pyörä, pyöräliikkeen omistaja lupasi pudottaa ostohinnan 8000 yeniin. Koska se kuulosti kohtuulliselta ja pyörä oli verrattain hyväkuntoisen näköinen, päätin tyytyä halpaan vaihtoehtoon ja tein kaupat. Kyseisen hinnan päälle piti vielä maksaa 500 yenin pyörän rekisteröintimaksu. Tämä rekisteröinti on pakollinen, ja jos pyörä esimerkiksi varastetaan, minun tulee mennä rekisteröintinumeroni ja -todistukseni kanssa poliisin puheille. Yleensä rekisteröidyt pyörät kai löytyvät suhteellisen helposti, mutta ajattelin kuitenkin joku päivä käydä hankkimassa pyörääni vielä normilukon lisäksi jonkinlaisen vaijerilukon, jolla sen saa pyörätelineeseen kiinni. Kotiparkista en usko pyöräni häviävän mihinkään, sillä talossamme pyöriä säilytetään sisäpihalla, jonne pääsee vain asunnon avaimella. Sieltä tuskin kukaan vie pyörää.

Huomenna siis sykkelillä kouluun! Kyllä se ehdottomasti voittaa puolen tunnin kuumassa bussissa seisaallaan horjumisen ja hikoilemisen. ^_^