Eiväthän kirjat tai printit sinänsä näytä paljon kummemmilta lasin takana kuin diaprojektorin kautta koulun valkokankaalla nähtyinä, mutta jollain tavalla alkuperäispainoksissa on silti jotain taikaa - niitä katsellessa voi ajatella, että ehkä Gutenberg itse on joskus hipelöinyt juuri tätä raamatun sivua ja miettinyt, että oisikohan tuo riviväli sittenkin parempi olla puoli pistettä suurempi. ;) Muita kauan tiirailemiani teoksia museossa olivat mm. Plantinin 1661 vuoden "Missale Romanvm", Jan Tchicholdin "Die Neue Typographie" vuodelta 1928, sekä 1818 peräisin oleva itsensä Giambattista Bodonin "Manuale Typographico". Myös esimerkit erilaisten varhaisten kirjojen ja lehtien kuvitustekniikoista etsauksesta, kuivaneulatekniikasta ja puupiirroksista litografiaan pitivät mielenkiinnon yllä.
Museokierroksen lopuksi saimme kokeilla vanhalla yksinkertaisella painokoneella painamista. Ladoimme ensin valitsemamme tekstin kirjasin kirjasimelta painolaatalle, jonka jälkeen teksti painettiin mekaanisesti tuoreella, tuoksuvalla painomusteella. Parin sanan latominen oli hauskaa, mutta tuntui uskomattomalta, että joskus tuhansia kirjojen sivuja on ladottu käsin.
Museon jälkeen suuntasin kiertämään hieman Iidabashia, kun kerran sillä suunnalla satuin olemaan. Iidabashi ei ole niinkään mikään tunnettu nähtävyys, ainakaan siinä mielessä, että siitä liiemmin kerrottaisiin matkaoppaissa. Itse olin kuullut kaupunginosasta ainoastaan pitkään seuraamani koomikon Tokyo Cooneyn YouTubevideoista. Niinpä Cooneyn inspiroimana etsin kartta kädessä ihastuttavan Kanal Cafen Iidabashin juna-aseman lähellä virtaavan kanavan rannasta, tilasin hieman purtavaa ja istuin kuuntelemaan jazzia hämärtyvässä illassa.
Ravintola oli todellakin käymisen arvoinen paikka. Laituri, jolla ravintola sijaitsi, on valaistu kauniisti, kukat kukkivat kaikkialla ja hyvä musiikki täydentää tunnelman. Ohi viilettävät valaistut junat heijastuvat kanavan veteen kauniisti. Niitä olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka kauan. Lämmin, rauhallinen, hämärä ilta laineiden liplattaessa oli kuin jostain ihan muualta kuin miljoonakaupungin sydämestä.
Istuin laiturilla hyvän tovin nauttien kummallisen pysähtyneestä tunnelmasta, kunnes lähdin kiertämään hieman Iidabashin pieniä putiikkeja. Pian aloin olla kuitenkin pitkän päivän jäljiltä väsynyt, joten junailin itseni kotiin. Ihana ilta!
Olen vuonna -87 syntynyt graafinen suunnittelija sekä Vuosi Japanissa -opaskirjan kirjoittaja. Helmikuussa 2010 palasin antoisalta vaihto-oppilasjaksolta Japanista, Suur-Tokion alueelta Sagamiharasta.
2 kommenttia:
Ei siitä niiiiiin kauan ole kun kirjat vielä ladottiin käsin: vielä minun työskennellessäni 70-luvulla kirjapainossa, se oli aivan yleistä. Vaikka lehdet ja kirjat esimerkiksi tehtiin rivilatomakoneilla, kaikki ilmoitukset, kutsukortit, esitteet jne. vaativat työt edelleen käsinladottiin. Valolatomakoneiden tullessa uudelleenkoulutettiin tuhansia latojia tähän vain muutamia vuosia käytössä olleeseen tekniikkaan, jonka syrjäytti kohta kehittyneemmät menetelmät.
Oikeastaan paljon, paljon hämmästyttävämpää oli se vauhti, jolla Suomessa siirryttiin uuteen tekniikkaan. Sen mahdollisti alan kolmikantasopimus, joka oli maailmanmittakaavassakin harvinainen. Ja vei vauhdilla graafisen alan työpaikat...
Me lohdutimme käsinlatojaa, kun hän kaatoi kastinsa: "Ole onnellinen, ettet ole kiinalainen latoja!" Kiinassa käsinlatojan kastissa on liki 3000 erilaista kirjasinta.
Juu, se on kyllä ihmeellistä, miten lyhyessä ajassa tekniikka on kehittynyt niin huimasti - ja kehittyy edelleen. Monet omista opettajistanikin ovat työskennelleet vielä käsinladonnan ja valoladonnan aikana. Graafisen alan "ongelma" tällä hetkellä ehkä onkin se, miten kovasti koko ajan saa olla opiskelemassa uutta, jotta pysyisi vauhdissa mukana. Jos ei pidä itseään ajantasalla uusista ohjelmista, käytännöistä ja työelämän liikkeistä, sekä siinä samassa vielä taloudesta ja kaikista omaan toimenkuvaansa liittyvistä ajankohtaisista asioista, on pian menneen talven graafikko. :P
Lähetä kommentti