Kun alkaa kuulua joukkoon..

Koulupäivien mielekkyys vaihtelee erittäin paljon. Toisena päivänä rasittaa, kun mikään ei meinaa onnistua ja kielenymmärrys viiltää maata. Sitten on onneksi taas näitä päiviä, kuten tänään, kun tuntuu, että kuuluu juuri tänne.

Tulin koululle aamupäivällä tulostelemaan kuvitustyötäni iltapäivän presentaatiota varten, ja macciluokkaan tupsahtivat puolilta päivin samoissa aikeissa myös luokkakaverini Marie ja Mayumi. Juttelimme siinä kaikenlaista ja lähdimme yhdessä tulostusurakan päätteeksi ostamaan lounasta koulun kaupasta. Menimme eväinemme luokkaan, ja vietimme lounastunnin Mayumin pulpetin ääressä. Marie on melko hiljainen, vähän otaku-tyyppinen tyttö (eli on kiinnostunut peleistä, animaatioista, mangasta jne.), emmekä ole kovin paljon kaksistaan jutelleet, joten olin erittäin iloisesti yllättynyt, kun hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan katsomaan Square Enixin liikettä Shinjukuun. Kyseiseen kauppaan onkin pitänyt tehdä jo pidempään shoppailuristiretki, joten olin tietenkin innolla lähdössä mukaan. :)

Oli jotenkin tavattoman kivaa jutella tyttöjen kanssa tänään. Ymmärsin suurimman osan keskusteluista, nauroin useimmiten oikeissa kohdissa ja oikeastaan ensi kertaa tunsin todella olevani osa omaa luokkaani täällä Japanissa. Yksi luokkalaisteni suosikki huvittelumuodoista ennen tunnin alkua on muuten piirtää pokemoneja muistin varassa, joten jotain hyötyä on siis siitäkin faktasta, että tuli joskus silloin penskana sitäkin sarjaa katseltua silmät kiiluen. Pokemonpiirtelystä saa useimmiten hyvät naurut, paitsi silloin, kun Marie piirtää, sillä hän on liian taitava, että niille kuville voisi nauraa. :D

Iltapäivällä yhteishengen kohotus jatkui Joshibisain, eli parin viikon kuluttua vietettävän yliopistomme festivaalin korsteiden väsäämisellä. Koristeet valmistuivat alta aikayksikön, ja luokkamme festivaali-vastaavat olivat mielissään. Kotiin lähdettiin aplodien saattelemana.

On jotenkin äärimmäisen helpottavaa huomata, että alan pikkuhiljaa olemaan kaikille luokkakaveri siinä missä muutkin, enkä vain se vaihtari siellä luokan takana. Nykyään en edes jää sinne takapulpettiini, kun muut kerääntyvät juttelemaan jonnekin puolelle luokkaa ennen tunnin alkua, vaan menen mukaan muina miehinä. Ahdistusta herättää toki se seikka, että enään ei ole kuin reilu kolme kuukautta aikaa nauttia tästä tilanteesta. No, niistä kuukausista pitää ottaa kaikki irti. Onneksi tänne pääsee takaisin, vaikka välillä kävisikin kääntymässä vuoden tai pari Suomessa. ;)