Takao-vuoren takaisku (ja upea ruska)

Lähdin tänään ystävieni Megun ja Eeron kanssa noin tunnin matkan päässä sijaitsevalle Takao-vuorelle suunnitelmissani valokuvata ruskaa ja upeita vuoren laelta aukeavia maisemia, joista tämä pyhä nyppylä on kuuluisa. No, aina ei kaikki mene niin kuin suunnittelee. Olimme kyllä paikalla hyvissä ajoin aamulla, herkulliset eväät ja kuumaa kahvia repussa, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, vaatetta oli päällä juuri sopivasti, puut olivat hehkeimmillään loistaessaan keltaisen ja punaisen väsyissä - mutta...

Olin unohtanut kamerani akun kotiin laturiin.

Olisi tehnyt mieli polkea jalkaa, niinkuin silloin joskus pienenä, kun kaikki menee väärin. Olisi melkein tehnyt mieli itkeä - elämäni paras ruska, upeat vuoret, sininen taivas, ystävät, vaellus, eikä yhden yhtäkään valokuvaa! Olisi tehnyt melkein palata kotiin hakemaan unohtunut akku, mutta se olisi tietänyt noin kolmen tunnin viivytystä varsinaiseen kiipeämisurakan aloitukseen, joten eihän se nyt oikeasti ollut edes vaihtoehto.

Yritin kovasti etsiä jotain positiivisia puolia tilanteesta, jotta en pilaisi ahdistuksellani ystävieni päivää omani ohessa. Niinpä ei auttanut kuin suhtautua asiaan kylmän viileästi ja kohdata realiteetit. Tänään nautittaisiin mahtavasta vaelluksesta ja tallennettaisiin kuvat punaisenkirjavista vaahteroista kameran muistikortin sijaan omaan mieleen. Ja olihan Megumilla mukanaan digipokkarinsa, jolla otetut kuvat voisin myöhemmin kopioida kovalevylleni. Sadattelin aikani japaniksi, kokosin itseni ja päätin, että tästä päivästä tulee kiva. Ja niinhän siitä sitten tulikin.

Kouyoun, eli ruskan ihasteleminen on japanilaisten syksyn vastike kevään kirsikankukkien katselulle, hanamille, joten porukkaa tuntui välillä olevan tällä yhdellä Tokion parhaista ruskan katselupaikoista melkein yhtä paljon kuin Uenon puistossa sakuroiden kukkiessa. Takao-sanille pääsee nousemaan kaapelihissilläkin, mutta paitsi että ihmispaljous ja odottelu ei liiemmin houkutellut, olimme jo ennalta päättäneet, että haluamme nauttia retkestä reippailemalla luonnon helmassa. Vuori kohoaa noin 600 metriin, joten mistään Fujin kaltaisesta jättiläisestä ei ole kyse, vaikka maisemat olivatkin upeita. Vaellus olikin ainakin omasta mielestäni suhteellisen kevyt ja oikein miellyttävä tapa viettää päivä ulkona. Ihastelimme maisemia, yritimme bongailla apinoita ja vierailimme vuorella sijaitsevalla temppelillä. Pääsimme sattumalta seuraamaan Yokuoin temppelillä jopa melko harvinaista buddhalaista hautajaisseremoniaa jättimäisistä simpukoista tehtyihin torviin puhaltelevien munkkien kulkueineen kaikkineen.

Matkan aikana valehtelin itselleni useaan otteeseen, että onpas kiva, kun voi vain keskittyä vaeltamiseen ja maisemien katseluun, ilman painavaa kameraa käsissä. Lisäksi keräilin upeita puista polulle pudonneita lehtiä leikekirjaa varten. Todellisuudessa tietenkin harmitti, kun tiesi miten tavattoman paljon ihastuttaiva kuvauskohteita vuoren luonto olisi tarjonnut. Tätä harmitusta ei helpottanut yhtään se, että suurinpiirtein kaikilla muilla vuoren tallaajilla roikkui kamera kaulassa tai ranteessa. Sain kaikista ympärilläni vilahtelevista järjestelmäkameroista kuitenkin jossain vaiheessa idean. Koska järkkärinomistajia oli niin paljon, ei varmaan olisi parhaimmilla näköalapaikoilla kovinkaan mahdotonta saada joltakulta hetkeksi akkua lainaksi, jotta saisin ottaa edes muutaman kuvan muistoksi upeista syksyn väreistä.

Niinpä vuoren huipulle päästyämme yritin kovasti bongailla kaikkien niiden Nikonien, Olympusten ja Pentaxien, sekä liian kehittyneiden Canonin pro-mallien joukosta EOS-sarjan kameraa, jossa olisi samanlainen akku kuin minulla. Eero bongasi (KIITOS!) lopulta väenpaljoudesta japanilaisen tytön, jolla oli tismalleen samanlainen järkkäri kuin minulla, ja jonkin aikaa emmittyäni menin kertomaan hänelle katkeran tarinani.


Voitte siis varmaan kuvitella, miten riemuissani olin, kun tyttö antoi muitta mutkitta akkunsa lainaan, ja tarjoutui ottamaan vielä meistä pari valokuvaa vaahteiroiden väriloiston keskellä. Törmäsimme tyttöön vielä hieman myöhemmin uudelleen, jolloin tämä kysyi, haluanko lainata akkua toistamiseen. No ai halusinko?


Koska saatoin ottaa vain muutaman kuvan, kuvaamiseen tuli kauheat paineet. Yleensä tälläisellä reissulla tulee otettua kuitenkin yhden päivän aikana satoja kuvia, jolloin esimerkiksi fokuksen epäonnistuminen tai huono valotus osassa kuvista ei ole niin vaarallista. Tällä kertaa ei ollut mahdollisuutta testailla, ja säädöt piti saada kerralla oikein. Olisin voinut tietenkin ottaa paljon parempiakin kuvia, mutta kiireessä ja paineessa piti tyytyä siihen, että ylipäätään sain ottaa muutaman kuvan.


Huipulla istuimme syömään eväitä ja tuijottelemaan upeita maisemia. Olin tehnyt itselleni tonnikala-juustovoileivät, jotka olin kääräissyt kelmun lisäksi japanilaiseen eväiden pakkaamiseen tarkoitettuun obentouliinaan. Varsin autenttinen evästuokio siis. Reilun 4 kilometrin ylämäkipatikoinnin jälkeen eväät maistuivat raikkaassa ulkoilmassa ihanalta, ja jälkiruoaksi nautimme parit herkulliset Pockyt.


Alaspäin palatessamme uskaltauduin kysymään vielä uudelleen menestyksekkäästi akkua lainaan eräältä ulkomaalaiselta turistilta, vaikka siinä ei ollut edes virtaa jäljellä kuin alle puolet. Ihmiset ovat ystävällisiä. :) Sain otettua siis loppujen lopuksi muutaman otoksen myös vuoriston juurella kasvavien metsien yli horisonttiin, jossa siinsivät Tokion pilvenpiirtäjät.


Päivä oli dramaattisesta takaiskusta huolimatta loppujen lopuksi siis oikein onnistunut. Upean vaelluksen lisäksi bonuksena opimme Megulta paljon uusia japaninkielisiä sanoja. On myös saavutus sinänsä, että vitsi lensi, vaikka käytimme oikeastaan koko päivänä ainoastaan japania.

Aiemmin kesällä unohdin ladata kamerani akun ennen tärkeää reissua, ja se tietenkin kostautui. Sen jälkeen en ole akunlatausta unohtanut, joten ehkä tästä voisi päätellä, tai ainakin oikein kovasti toivoa, että tämänkin päivän koettelemukset opettavat jotain. Josko sitä muistaisi ensi keralla tarkastaa, että se täyteen ladattu akku on myös siellä kameran sisällä. :P