maanantai 19. maaliskuuta 2012

Taidetta ja auringon paistetta Roppongin huikeissa korkeuksissa

Tokion matkassamme parasta oli se, että vaikka ystävien tapaaminen vaatikin kunnon organisointia ja järjestelyjä, meillä oli silti mukavasti aikaa sille, mitä kaupunkilomaltamme tulimme hakemaankin - rennolle haahuilulle.

Shibuyaa aamuauringossa.

Tammikuun toinen päivä alkoi hiljalleen jet lagin kourissa taistelemalla. Aamiainen shibuyalaisessa kahvilassa – latte ja chokopan eli suklaalla täytetty "leipä" tai pikemminkin croissantti – antoivat voimia seikkailla Tokyun tavaratalossa, ja erityisesti lehtiosastolla, jossa viihdyimme lounaaseen saakka. Uudenvuoden kortit tuli hankittua ja erityisesti sisustuslehtien osaston silmäilin tarkkaan läpi tulevia hankintoja varten. Eero taas keskittyi pelilehtien valikoimaan. Silmäiltävää ja selailtavaahan japanilaisen tavaratalon lehtiosastossa onkin, sillä joka aihealueesta on hyllytolkulla materiaalia.

Kahvilassa ei ollut kylmä, toisin kuin ulkona, jossa aurinkoisesta säästä huolimatta kävi hyinen viima. Siispä huivi veks!

Olimme sopineen lounastreffit pikaisesti Osakasta Tokiossa pyrähtäneen entisen tutorini ja läheisen luokkakaverini Makinon kanssa, joten puolilta päivin suuntasimme tavalliseen tapaan Hachikon patsaalle (Shibuyan suosituimmalle kohtaamispaikalle). Oli tavattoman hauskaa nähdä jälleen pitkästä aikaa ja kuulla siinä sivussa muiden ex-luokkakavereiden kuulumisia. Ystäväni oli muuttunut ulkoisesti entisestä poikatytöstä leidimäiseksi japanittareksi, mutta muuten meininki oli samaa vanhaa, reipasta, rempseää ja tavattoman huumorintajuista Makkia. Nauru maittoi.

Jututin ystävääni mm. hänen uudesta työpaikastaan, ja olikin jälleen erittäin mielenkiintoista kuulla jälleen yksi uusi näkökulma japanilaiseen työelämään vastavalmistuneen, kunnianhimoisen ja tavattoman taitavan nuoren naisen näkövinkkelistä. Makino tuntui olevan jo kouluaikoinamme varma siitä, mitä halusi – työpaikan graafikkona suuren japanilaisyrityksen markkinointiosastolla. Ja sinne hän oli päässytkin, lukuisten haastattelukierrosten jälkeen. Alkuun kuulosti, että hänhän on jo lähes kiinni unelmassaan, mutta tajusin pian, että työnkuva tosin oli vielä ehkä hiukkasen muuta kuin mikä tulevaisuuden haaveissa yhä odotti. Japanilaisessa suuryrityksessä on tyypillistä aloittaa jos ei pohjalta, niin ainakin varsin basic-leveliltä, sillä on tärkeää tutustua ensin yrityksen tuotteisiin, yrityskulttuuriin, tapoihin ja palveluihin, edeten uralla vähitellen, omien kykyjen karttuessa ja toisaalta taitojen päästessä tosissaan esiin. Tytöllä oli siis edessä vielä matkaa graafikon pestiin.


Suomalaisesta näkökulmasta vuosien mittainen taivallus kohti varsinaista unelmaduunipaikkaa kuulostaa paitsi äärettömän japanilaiselta, myös vaativalta. Olisiko minusta noin suurta kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativaan työuraan, varsinkin japanilaisessa yrityksessä, jossa eteneminen tapahtuu pienin askelin ja usein tarkasti protokollaa noudattaen? Onneksi päämääräni eivät ole ihan samanlaiset kuin Makinolla. Minulle riittäisi vähän pienempikin firma, jonka hakumenettelytkin saattaisivat olla ulkomaalaiselle vähän helpommat kuin suuren ja tunnetun japanilaisyrityksen.

Mmmm.... tempuraa - tuoretta, herkullista ja eritoten rapeaa, juuri niin kuin pitää!

Lounastimme ihastuttavassa japanilaisravintolassa Shibuya Mark Cityn -kompleksissa. Minä söin uuden vuoden kunniaksi sobaa ja tempuradonburin. Eero valitsi lautaselleen herkullisen paksuja udon-nuudeleita. Kun kerroimme Makinolle olevamme menossa lounaan jälkeen Roppongille, ystäväni kaivoi laukustaan yllättäen museon esitteen. Hän oli käynyt juuri vasta Kuniyoshin ukiyo-e näyttelyssä Morin taidemuseossa Roppongi Hillsin ostoskeskuksen yhteydessä ja suositteli näyttelyä meillekin. Mikä sattuma, sillä suunnittelimme kiipeävämme nimenomaan Hillsin yhteydessä olevaan näköalatorniin, jonka yhteydessä Morin museokin sijaitsee! Ei puhettakaan, että sivuuttaisin upeat puupiirrokset!


Mahat täynnä jätimme jäähyväiset shinkanseniin kiirehtineelle Makinolle ja hyppäsimme itse Yamanote-senin junaan. Roppongi Hillsin ostoskeskuksen pihalla meitä tervehti vanha tuttu, iltaisin hieman pelottava pitkäjalkainen hämähäkkipatsas, jonka alta hiippailimme ostamaan liput Tokyo City View -näköalatasanteelle.

Scifi-hämis vartioi Roppongi Hillsin ostoskeskuksen edustalla.

Mukavat "kokovartaloikkunat", eikä mitään pikkuluukkuja joista kurkistella. Kerrosta ylempänä pääsee myös ulkoilmaan erillistä maksua vastaan.

Tyypillinen japanilaisen koulun piha yläilmoita kuvattuna.

Jos maisemat on jo nähty, voi aina kokeilla luistella. Huomatkaa luistelualueen koko, varmaan noin 3x4 metriä. Korkeintaan...

Kiersimme tornin reunoja kiertävän näköalatasanteen kertaalleen kamera laulaen. Näpsin varmasti jälleen samat valokuvat, kuin mitä tuli otettua viimeksi Roppongi Hillsin korkeuksissa Satou-sanin kanssa käyskennellessäni, joskin sää oli tällä kerralla kyllä aivan täydellinen viime kertaiseen suorastaan apokalyptiseen pilviverhoon verrattuna. Tätä nykyä minulla alkaa olla varmasti tuhansia kuvia pelkästään pilvenpiirtäjien katolta... Välipalaksi tarkoituksenani oli tilata näköalatasanteen pirtelöbaarista smoothie, mutta sen raaka-aineet olivatkin loppu (???), joten päädyin päivän toiseen kahvikuppiin. Siemailimme välipalajuomia tuijotellen Odaiban yli kauas merelle ja nautimme heleästä auringonpaisteesta, jota Suomessa ei ollut joulun aikaan tuntunut näkyneen aikoihin.

Eero nautiskelee iltapäivän auringosta.

Huipulla on helppo hymyillä, sanotaan. ;P

Seuraavat pari tuntia aina auringon laskuun saakka viihdyimme Kuniyoshin "Spectacular ukiyo-e imagination" -näyttelyssä Morin taidemuseossa, jota Makino oli meille suositellut. Edelliselläkin kerralla Roppongi Hillsissä käydessäni vierailin Morin taidemuseossa, eikä tämän kertainen taitelijan 150-vuotisnäyttelykään pettänyt odotuksia. Kuniyoshin yli 420 huikeaa puupiirrosta olivat pysähdyttävän komeita ja niiden yksityiskohdissa ja hämmästyttävän tarkassa jäljessä olisi riittänyt ihastelemista vielä pidemmäksikin aikaa. Erityisesti eläinaiheet ja surrealistisemmat tarinalliset kuvat olivat inspiroivia. Ihmishahmot taas olivat eläväisiä ja ilmeikkäitä. Näyttelyssä oli niin paljon mielenkiintoista nähtävää, että päätin lopulta investoida muutaman kympin upeaan Kuniyoshin taidekirjaan. Kirja sisälsi hyvälaatuiset printit näyttelyn töistä, joista ajattelin olevan iloa myöhemmin omien töideni innoittajana tai malleina – esimerkiksi Kuniyoshin piirtämät kimonot tai japanilaiset rakennukset kun olivat niin upeita, että tuntui, että niistä saisi piirroksiin jopa parempia referenssejä kuin monista valokuvista.

Kuvat: Kuniyoshi Spectacular Ukiyo-e Imagination -exhibition, Mori Art Center Gallery.

Päästessämme ulos museosta aurinko oli ehtinyt jo mailleen, mutta viimeiset säteet riittivät vielä nostamaan horisonttiin jyhkeän vuorijonon siluetin, jonka kruunasi Fujin majesteetillinen hahmo. Tokyo Towerkin oli saanut illan tullen upeat uuden vuoden valot, joita tuijottelimme hetken, ennen kuin laskeuduimme hissillä korvat poksuen takaisin maan kamaralle.

Mikäs se siellä horisontissa häämöttää?


Kiertelimme Roppongi Hillsin putiikkeja ja ihastelimme sisustusliikkeissä kaikkia niitä upeita esineitä ja astioita, joita emme millään voisi kaikkia viedä Suomeen saakka. Ainakaan yhdellä kerralla.. Lisäksi käsityömyymälät ja kirjakaupat veivät hetken jos toisenkin. Mukaan tarttui mm. helpoilla kanjeilla varustettua Pokémon mangaa.

Alekin oli – Vaan kunpa olisi myös Finnairin matkatavaramaksuissakin!


Yhdessä kerroksessa eteemme tuli tunnelmallinen, hauska kirjakahvila, joka oli niin kutsuva, että päätimme mennä shoppailun päätteeksi vielä hetkeksi levähtämään, kirjoittelemaan aamulla ostettuja uudenvuodenkortteja sukulaisille Suomeen ja suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa. Tottakai vitriinistä oli pakko ottaa jotain suuhunpantavaakin, sillä illallinen oli vielä syömättä, nälkä alkoi kurnia ja tarjolla oleva valikoima oli kakkujen ystävän mieleen.. Eero otti suklaata, minä valitsin erikoisen inkivääri-omena-kanelipiiraan mansikoilla ja jäätelöllä.


Aika vierähti miellyttävässä kahvilassa nopeaan ja yhtäkkiä tarjoilija tuli kysymään, haluaisimmeko vielä tilata jotain, sillä kahvila sulkeutuu pian. Kiitimme kohteliaasti ja aloimme pikkuhiljaa kerätä tavaroitamme. Astellessamme takaisin vain kivenheiton päässä ostoskeskuksesta sijainneelle metroasemalle Tokyo Tower päätti vielä tervehtiä meitä uuden vuoden kunniaksi uudenlaisella sinertävällä asullaan. Mainio päätös mainiolle päivälle.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Harajukun hepenet ja Shinjukun salaperäinen pyhättö

Ihan naurettavaa, että tammikuisesta matkastamme on vierähtänyt aikaa jo pari kuukautta, ja olen bloggaamassa vasta kolmannesta matkapäivästämme, oikeastaan toisesta varsinaisesta Tokion päivästä.

Kun vääntäytyy uudenvuoden aaton pitkään venähtäneen yön jälkeen 1.1. ylös sängystä iltapäivän aikaan, Shibuya näyttäytyy melko rauhallisena kaupunginosana. Iso osa liikkeistä on suljettu. Ihmisiä on kuin Helsingissä sunnuntaina, eli varsin vähänlaisesti. Vaikka tiedossa oli japanilaisten shoppailunhimo ja alennusmyyntien ryntäykset tammikuun alussa, hiljaiset kadut saivat kuvittelemaan, että eipä täällä taida oikein mikään olla tällä kerralla auki. Niinpä päätimme lähteä fiilistelykävelyretkelle Shibuyasta Harajukun kautta Shinjukuun.

Ei ihan se Harajuku, johon on tottunut...

Ilma oli mitä mukavin, joskin siinä vaiheessa kun olimme saapuneet Harajukun kulmille alkoi jo hämärtää. Kaikkialla oli jotenkin todella levollista. Muutamalla täysin tyhjällä sivukujalla kulkiessa tuntui kuin olisi ollut jossain niistä scifileffoista, joissa ihmiskunta on yhtäkkiä hävinnyt ympäriltä ja jäljellä ovat vain tyhjät kadut ja talot. Vaan eipä sentään. Kun sivupolku lopulta johdatti meidän yhdelle Harajukun ostoskaduista, alkoi valjeta, että oli tietenkin turha kuvitella, että kaikki olisi kiinni täälläkin: suurimmat tavaratalot ja ketjut pitivät kyllä liikkeensä auki uudestavuodesta huolimatta ja osassa olivat alkaneet jo parjatut alennusmyynnitkin. Fukubukuroita, eli tietyllä rahasummalla myytäviä yllätyskasseja näkyi myynnissä lähes joka paikassa. Ihmisiä oli vielä tässä vaiheessa liikkeellä maltillisesti, mutta seuraavaa päivä olikin sitten ihan toista....


Poikkesimme vanhassa kunnon Kiddolandossa, eli Kiddy Land -lelukaupassa, joka on visuaalisesti varsinainen karamelli. Lukemattomien anime- ja lastenelokuvien ja -sarjojen ympärille rakentuvien oheistuotteiden paratiisi tarjosi ihmeteltävää ja hipelöitävää, mutta loppujen lopuksi emme kyllä ostaneet mitään. Edellisillä lyhyemmillä Japanin reissuillani ongelmanani on ollut nimenomaan krääsäkauppojen ihanien tavaroiden hamuaminen, jonka jälkeen laukut ovat pursunneet söpöjä tarroja, kirjepapereita ja ties mitä julisteita ja avaimenperiä. Nyt oli tarkoitus panostaa keittiön kaappien täydentämiseen keramiikalla sekä käydä vaatekaupoissa, joten pehmolelut ja mielettömät Blythe-nuket jäivät hyllyyn. Tai ehkä minusta on vain tullut vanha...?

Laforetin kerroksista löytyy vaatteita joka makuun.

Kiddolandosta jatkoimme kurkistamaan Laforetin nuorekkaan tavaratalon tarjontaa, mutta sulkemisaika oli sentään uudenvuoden "kunniaksi" tavallista aikaisempi, joten en ehtinyt paljon muuta kuin melkein saada itselleni taas himon ostaa lolita-mekkoja – sen verran mahtavat valikoimat Laforen alakerrassa on tarjolla. On pastellia sweet-lolitaa, kukkakuvioita, printtikankaita, mustaa ja tummanpuhuvaa viininpunaista gootimpaan makuun sekä kaikkea mahdollista näiden väliltä. Erityisesti polvimittaiset, vähän yksinkertaisemmat, mutta mukavan muhkeat hameet olivat omaan makuuni. Lolita-muoti on siitä kyllä jännittävää, että vaikka uutuuksia toki tulee markkinoille kaiken aikaa, päälinjat tuntuvat silti olevan vuodesta toiseen aika samat.


Laforetin laitettua ovensa säppiin lähdimme vatsat kurnien kohti Shinjukua. Harajukun ja Shibuyan väliä olin ravannut vaihtoni aikana alvariinsa apostolin kyydillä, mutta Shinjukuun asti en ollut tullut koskaan kävelleeksi. Niinpä arvioimme hieman yläkanttiin taipaleen ravintolatarjonnan. Ennen Shinjukua nimittäin valitsemallamme reitillä ei tuntunut olevan (uudestavuodesta johtuen) yhtään avoinna olevaa ravintolaa, ja auki olleetkin olivat vähän tylsähköjä (roska)ruokaketjuja. Niinpä nappasimme ensi hätiin konbinista onigirit ja automaatista kuumaa vihreää teetä ja jatkoimme taivalta kohti Shinjukun pilvenpiirtäjiä. Kun sitten rautateiden alittamisen ja muutaman korttelin jälkeen saavuimme Shinjukun kotoisten neonvalojen katveeseen, juoksimme pää kolmantena jalkana izakayaan.

Useissa izakayoissa on tarjolla "terveysdrinkkejä", jotka käytännössä ovat Sour-drinkkejä, joihin on lisätty "terveysainesosa".. niin, suoraan sanottuna useimmiten hedelmänpaloja.

Lempiruokaa: yakisobaa! Maistui ihan parhaalta ikinä, joskin sillä voi olla jotain tekemistä asian anssa, että edellisen kerran taisin nauttia yakisobaa viime kesänä.

Kengät lokerikkoon, avain taskuun, tarjoilija ohjasi meidät yhteen sokkeloisen ravintolan loosseista ja ei kun tilaamaan. Lista oli loputtoman pitkä ja täynnä kauan kaivattuja herkkuja. Yakisobaa, tamagoyakia, gyozaa, sushia.... Söimme mahat täyteen kaikessa rauhassa nauttien paikan miellyttävästä tunnelmasta. Jopa ketjuizakayojen sisustus on usein perinteikkään japanilainen: istutaan lattialla tyynyillä tai jalat pöydän alla olevassa kuopassa, pöytiä erottaa toisistaan sermit ja rakennus on hämmentävän sokkeloinen. Niin oli tässäkin paikassa – jopa siinä määrin, että eksyin palatessani vessareissulta takaisin pöytäämme. Harhailin ravintolan loossien sokkelossa hyvän aikaa, ja mietin, että jos tänne tulisi tulipalo, kuinkahan moni asiakas löytäisi ulos ajoissa..


Ruokailun jälkeen päätimme käydä koettamassa onneamme ja tarkistaa, josko Hanazonon pyhättö Shinjukun korttelien kätköissä palvelisi uudenvuoden pyhättökäyntimme lokaationa. Paperilyhdyt johdattivat meidät toriiporttien alitse pyhätölle, jonne rukoilemaan oli tietystä uudenvuoden tapaan jonoa. Hanzonon pyhättö on siitä jännittävä ja jotenkin salamyhkäinen paikka, että vaikka se sijaitsee aivan keskellä Shinjukun melua ja kiirettä, pyhätölle kävellessä mielen valtaa rauhallinen ja henkevä tunnelma. Etenkin pimeässä illassa, paperilyhtyjen hämärässä loisteessa tuntuu kuin astuisi toiseen maailmaan. Katselimme kaunista pyhättöpihaa ja ihastelimme fiilistä aikamme, jatkaaksemme sitten tallustelua hiljalleen Shinjukun halki. Oli mukavaa mennä ja katsella rauhassa ympärilleen, poiketa sivukaduilla ja haistella ravintoloiden tuoksuja. Juuri sitä, mitä tältä lomalta tulimme hakemaankin.

Tuttuja kulmia, vaikka Lotteriasta olikin tullut Burger King. Jouduin kääntyilemään risteyksissä hyvän tovin, ennen kuin tajusin, mistä suunnasta olin ottanut Vuosi Japanissa -kirjaanikin päätyneen kansikuvan. Iso osa liikkeistä oli vielä paikallaan, mutta :D

Juuri ennen kuin suuntasimme väsyineinä mutta päivän kävelysaldoon ja fiilikseen varsin tyytyväisinä juna-asemalle poikkesimme vielä Don Quiotessa, varsinaisessa krääsäkauppojen kuninkaassa. Kerros toisensa jälkeen kaikkea, mitä kuvitella saattaa varsin huokeaan hintaan. Laatukin on toki pääosin hinnan mukaista. Löytyy meikkejä, kuivaruokaa, kännykänkuoria, iphone-kamaa, alusvaatteita, sukkapaketteja, huopia, hattuja, aurinkolaseja, laukkuja ja paljon paljon muuta. Mm. aika mieletön valikoima erilaisia teema-asuja poliisittaresta hoitsuun, miljoonaan erilaiseen koulupuku-asuun ja kissanaisiin. Varsinainen loppukevennys jalkoja kuluttaneelle päivälle ja pitkälle blogientrylle.

Haluatko olla Cute Sailor, Natural Sailor, Sugar Pop Sailor, Sky lady, Shiny Girl, Lovely Girl, Angel maid, Angel Nurse vai Sugar Nurse...?

Pääasiassa asutarjonta oli suunnattu naisille. Tosin tätä yhtä pakettia katsoessa en voinut olla ihan varma: lukeehan siinä 'ladies', mutta.... It's a trap?

maanantai 6. helmikuuta 2012

Pokémon, omakseni saa-aaa-aaaan....


Eero on yrittänyt saada minua pelaamaan vanhoja Pokémoneja ties kuinka pitkään, mutta kiireiden vuoksi olen hylännyt ajatuksen ja vedonnut siihen, että minulla on muitakin pelejä kesken.

Hymähdin, kun joulupaketistani kaivautui esiin Pokémon HeartGold Nintendo DS:lle. Hyvä yritys. Ihan kuin peli-intoni lisääntyisi vain sillä, että minulla konkreettisesti olisi peli käytettävissäni. Kuinka väärässä olinkaan...

Jotenkin Eero sai suostuteltua minut pakkaamaan DS:n ja Pokémonin mukaani Tokion reissullekin vedoten pitkiin matkustusaikoihin, vaikka vannoinkin, että lentokoneessa teen töitä ja paikan päällä minulla ei todellakaan olisi aikaa pelata!

Aluksi käytinkin junamatkat lähinnä maisemien ihasteluun tai univelan kirimiseen, mutta sen jälkeen kun käväisimme Pokémoncenterissä Shiodomen alueella, en voinut välttyä pieneltä pokémonin puraisulta.

Pokémoncenterissä soi tietenkin Pokémon Centeristä tuttu musiikki ja kattoa vartioi Charizard! Miten nostalgista, ajattelin vielä siinä vaiheessa, sillä edellinen Pokémon-pelailukokemukseni oli ihkaensimmäisen Redin ajoilta vuodelta X.

Pokécenter on myymälä, jossa ei tosin pelien tyylisesti parannella pokémoneja rankan seikkailun päätteeksi, vaan myydään mitä erilaisimpia pokémon-aiheisia tuotteita avaimenperistä ja pehmoleluista pyyhkeisiin, peleihin, lounaslaatikoihin ja toimistotarvikkeisiin. Itsekin tein hiukan ostoksia, joskaan en itselleni, vaikka paikassa olikin yhtä ja toista hauskaa ja söpöä tavaraa.


Joskus paikasta on myös saanut ladata erityisiä pokémoneja tai tavaroita peliin, mutta tällä kertaa emme havainneet missään latauspistettä. Sen sijaan paikalla oli lapsia, jotka selvästi pelasivat matseja keskenään käsikonsoleillaan. Ylipäätäänkin myymälä oli pikkulasten ja heidän vanhempiensa kansoittama – kuinkas muuten. Tosin on hyvä muistuttaa, että uuden Pokémonversion tullessa kauppoihin vaihtoni aikoihin, olivat puolet luokkani parikymppisistä naisista hankkineet pelin heti kun mahdollista ja pelailivat sitä luentojen väleillä.

Junan ikkunasta on toki terapeuttista katsella aikansa, mutta siinä vaiheessa kun ulkona on pimeää, eikä missään näy mitään, on ihan kätevää, kun voi sulautua mukavasti massaan kaivamalla laukusta pelikoneen ja alkaa metsästään monstereita. ;) Niinpä loppuloman junamatkat Tokiossa sujuivat välillä DS:n pauloissa, ja se teki oikeastaan matkustamisesta varsin kotoisaa. Esimerkiksi Odakyuu-senin junassa Sagami-Oonoon mennessäni tuntui, kuin olisin vain palaamassa tavallisena iltana kotiin Oonoon – tiesin missä jäisin pois ja minkä aseman jälkeen pitäisi alkaa kerätä kamoja kassiin, joten saatoin hyvin ottaa DS:n esille puoleksi tunniksi.

Tokion junan ohella Pokémonia on tullut lähiaikoina hakattua myös pääkaupunkiseudun bussiliikenteessä. Sanoisin, että Yamanote-sen on kyllä miellyttävämpi pelipaikka, sillä bussien töksähtelevässä menossa stylus on lentänyt kädestäni jo kertaalleen.. - __ -''

Ja niinhän siinä pääsi käymään, että vaikka vapaa-aikaa ei sinäänsä ole, olen löytänyt päivistäni kuitenkin Pokémonin mentävän aukon: työmatkat bussissa kun nimitätin kestävät sen parikymmentä minuuttia. Siinä ehtii hyvin joka aamu (jos tarkenee ottaa hanskat pois) pelata muutaman taistelun. Näin 25 vuoden ikään tultuani on tosin myönnettävä, että Pokemonin pelaaminen seutuliikenteessä Helsingissä ei ole ehkä sitä kaikkein aikuisinta ajanvietettä bussimatkalle.. ;) Etenkään, jos kaivaa esiin HeartGoldin mukana tulleen Pokéwalkerin (tamagochin tyyppinen askelmittari, johon voi siirtää pokémoninsa kasvamaan) siirtääkseen sinne pienen matkaseuralaisen... Mutta kerrottakoon silti nyt pieni salaisuus: aika usein walker sujahtaa taskuni pohjalle myös työpäivän ajaksi. Päivän mittaan tulostimen ja työkoneen väliä ravatessa kun tulee keränneeksi mukavasti askelia ja pokémonit kasvavat silmissä.. ;)

Kovin pitkälle en työmatkapelailusta huolimatta tosinole kyllä vielä päässyt, sillä Japanin matkan innoittamana olen välillä pelaillut DS:lläni bussissa Pokémonin ohella myös kanjien opettelupeliä. Merkit tuntuvat unohtuvan, jos niitä ei tahkoa kaaliin kaiken aikaa. Siispä huomenaamuna jälleen pelaamaan! ^_ ~

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Uusivuosi Asakusassa eli siellä missä kaikki muutkin ovat

Asakusa on klassinen suunta uudenvuoden juhlijoille, mutta mikäli ihmismassat eivät miellytä, kannattaa valita suosiolla joku vähemmän kuuluisa temppeli. Mekin olisimme ehkä periaatteessa voineet valita paremminkin. Jossain rauhallisella, pienellä, suloisella temppelillä olisi voinut olla omaleimaisempi ja tunnelmallisempi meno. Mutta toisaalta – joskus kai se hatsumon, eli vuoden ensimmäinen temppelivisiitti, Asakusallakin on nähtävä.

Asakusan yömaisemat toivottivat uudenvuodenjuhlijat tervetulleeksi heti juna-aseman tuntumassa. Niin, mm. se kultainen pökäle.

Shinbashi-Ginza tourimme päätteeksi otimmekin siis illalla Sarin ja Eeron kanssa junan Asakusaan. Sovimme tapaavamme myös Megumin aseman pielessä, ja voi sitä jälleen näkemisen riemua, kun Megu vihdoin nousi portaat ylös metrotunneleista. Oli outoa nähdä Joshibin aikaisia ystäviä – taas tuntui, kuin en olisi mihinkään Japanista välissä lähtenytkään.

Harhailimme hyvän tovin ympäri ämpäri Asakusan pikkuruisia katuja, kun yritimme löytää erästä Sarin suosittelemaa erityistä ravintolaa joka loppujen lopuksi osoittautuikin pikemminkin kahvilaksi tai baariksi kuin varsinainen syömispaikaksi. Nälkäisinä päätimme lopulta suunnata izakayaan, ja se olikin hyvä veto, sillä emmepä ehkä ihan arvanneet, miten kauan seisoisimme myöhemmin jonottamassa temppelille...

Mmmmmmm.. nämä oli hyviä! Jonkinlaisen juustoisen taikinakuoren sisälle oli piilotettu kananmunan keltuainen ja tasku oli friteerattu herkullisen rapeaksi. Täytyy varmaan kokeilla joskus...

Se, mikä japanilaisessa uudessavuodessa jaksaa yllättää minut vuosi toisensa jälkeen on, että oikeastaan missään ei ammuta raketteja, vaikka ympäri maailmaa ilotulitusnäytökset ovat tyypillinen käytäntö ja japanilaiset kyllä noin ylipäätään tykkäävät raketeista. Ainoita valonpilkahduksia taivaalle soi Asakusan lähistöllä huhtikuussa avattava uusi huikean korkea tornitalo, Sky Tree, johon sytytettiin säihkyvät valot uudenvuoden kunniaksi. Ei siis ilotuksia, ainoastaan hieman sinertävää scifi-tornin valoa.

Uudenvuoden terveisiä sentään lähetettiin: viestien määrä ylitti jopa Twitterin kapasiteetin ja Twitter kaatui.

Me suomalaiset olemme tottuneet juhlimaan uudessavuodessa nimenomaan puolen yön kellonlyömää – sitä nimenomaista hetkeä, kun vuosi vaihtuu. Vaikka japanilaisetkin kokoontuvat esimerkiksi kaveriporukan tai perheen kanssa count down -partya viettämään, kaikki eivät suinkaan niin tee. Kaupungilla ei tuntunut olevan mikään erityinen kiire olla missään tietyssä paikassa tai tekemässä jotakin tiettyä asiaa juuri kun kello lyö kaksitoista. Me kävelimme juuri mahat pullollaan izakayasta kohti Sensoujin temppeliä, kun jotkut nuoret edessämme huikkailivat, että heei, nyt se tais vaihtua. Joku huusi vastaan, että ai nytkö jo?! Sen jälkeen ympärillä kaikui hyvän uuden vuoden toivotuksia, mutta siinäpä se sitten olikin. Minä ja Eero ehdimme jo hiukan hätääntyä, että jääköhän meiltä nyt jotain olennaista väliin, kun emme ole temppelillä tasan keskiyön aikaan, mutta selvästikään ei jäänyt.

Jono tarkoitti tässä tapauksessa ryhmäjonoa, sillä ihmiset jonottivat yhtenä isona massana.

Tosin, jos olisimme olleet temppelin porteilla jo ennen vuoden vaihtumista, olisimme ehkä saattaneet päästä sisään vikkelämmin. Kahdentoista jälkeen nimittäin väkeä alkoi valua temppelille sitä rataa, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Lähestyimme temppeliä hiukan väärästä suunnasta, joten näimme, että jono jatkui itse temppelirakennukselta aina kahden portin läpi suurelle Kaminarimonin portille saakka. Mutta eipä se sinnekään loppunut. Vielä kiemurrellen kaksin kerroin muutaman suljetun autotien molemmilla kaistoilla... arvioisin, että matkaa jonolle kertyi varmaankin vajaan kilometrin verran, sillä kyllähän siinä jonossa sitten seistiinkin. Aluksi mietimme, onko tässä mitään järkeä, mutta päätimme kutienkin, että kun tätä varten tänne on tultu, niin eiköhän se jonotus nyt tuossa mene.

Jono jatkui Asakusan Sensoujin temppelin (pääosin) suljettujen kauppakojujen ohi..

...daruma- ja manekinekokylttien ohi kohti seuraavaa porttia..

...ohi iltavalaistuksessaan punaisena hehkuneen pagodan...

.. aina itse temppelille ja rukouspaikalle saakka.

Jonossa oli hyvä tunnelma, eikä missään vaiheessa tullut pelkoa siitä, että tulisi litistysneeksi. Onneksi.. :P

1,5 tuntia kului oikeastaan hämmentävän nopeasti, sillä jono eteni kokoajan pikkuhiljaa ja ihmismassaa oli niin hämmentävän paljon, että iso osa jonossa seisomiseen käytetystä ajasta meni valokuvailuun. Pääsimme lopulta heittämään kolikot rukousuurnaan, tai ainakin sinne päin, sillä edessämme oli edelleen aikamoinen ihmismuuri. Rukousten jälkeen jatkoimme juhlakojuille ja ostimme jo kauan suunnitelmissa olleet daruma-nuket tulevan vuoden tavotteita varten. Varsinaisten tavoitteiden mietinnän jätimme suosiolla loman jälkeiseen aikaan Suomeen, lomalla ei tarvi tavoitteita.


Daruman hankinnan jälkeen suuntasimme ennustuspaikalle, josta ostimme ennustuslappuset tulevaa vuotta varten. Eeron ennustus lupasi pelkkää epäonnea, joten se sidottiin kiinni puuhun pappien hoideltavaksi.
Eero sai valitettavasti aika ikävän ennustuksen, mutta lappu solmittiin temppelin puomiin, jolloin pahan onnen pitäisi kääntyä.

Omani lupasi "tavallista onnea", joskin mielestäni varsin toiveikkain sanankääntein: "Huolesi kääntyvät vähitellen parempaan päin, kuin taivaalta häviävät pilvet. Kuu tulee esiin, niin että koko taivas kirkastuu. Kuten keväällä puut ja ruoho kasvavat ja kukat puhkeavat kukkaan, siten maisemasi muuttuu paremmaksi. Samoin moni hyvä asia tapahtuu sinulle nopeasti, tuoden suuren onnen, niin kuin bambu tulee vihreäksi ja kirkkaammaksi sateen jälkeen."

Lisäksi lappu lupaili, että "myöhemmin pyyntööni vastataan, kadottamani esine löytyy, sairas paranee, odottamani ihminen saapuu, niin talon rakentaminen kuin purkaminenkin on ihan hyvä juttu ja avioliitto, työ ja matkustelu sujuvat kaikki hyvin".

Tavallista onnea vai? Japanilaiset taitavat olla hiukan vaatimattomia. Vai mitä mahtaakaan olla todellinen onni, kun se sattuu kohdalle? :D

Kaverit koolla jälleen. <3

Temppelillä tapahtuvien juhlallisuuksien aikaan alue täyttyy yleensä kaikenlaisista herkkukojuista, ja pitihän sitä sitten maistella edes jotakin. Koska olimme kuitenkin ihan vasta syöneet, Eero maistoi hieman äklön näköistä, jauhomaista ja muutenkin rakenteeltaan outoa kuumaa amasake-juomaa ja itse päädyin jälkiruokaan. Suklaabanaanit eivät sinänsä ole mitenkään aivan ihmeellinen jälkkäri, mutta tällä kerralla niihin oli tökätty yksiä suosikkikekseistäni, Koala-suklaakeksejä, joten täytyi antaa periksi ja ostaa yksi bansku. Sitä mutustelinkin melkein siihen asti, kun lähdimme palaamaan kohti asemaa.

Pinkkejä ja vaaleansinisiä banaaneja..

Asemalla huomasimme, että vaikka Yamanote-linjan junat yhä kulkivatkin, Megun Yokohama-sen oli jo lopettanut siltä illalta. Väsyneenä päätimme, että etsimme Shibuyasta jonkin kahvilan ja menemme sinne nököttämään, kunnes Megu pääsee lähtemään kotiinpäin. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin tilata kahvit kello kahdelta yöllä ja keksiä jotain tekemistä puoli viiteen saakka. Megu oli työpäivän jäljiltä ihan poikki ja nukahti jossain vaiheessa kahvilan pöytään. Olimme kaikki ihan tööt - yritin pitää keskustelua yllä, mutta vähitellen Eero ja Sari uppoutuivat iPhonejensa ja lopulta ainakin osittain unten maailmaan ja minä aloin piirtämään. Kun kello sitten lopulta, hyvin pitkän kahvilayön jälkeen lähenteli viittä lähdimme saattelemaan Megumin ensimmäiselle junalle.

Mitä te olette tehneet minun puhtoiselle Japanilleni?!

Kahvilassa vietetyn sangen koomaisen yön aikana kaikkialla muualla ei ollut hiljaista – siitä kielivät Shibuyan kadut, kun kävelimme takaisin asemalle. En ole koskaan nähnyt Japanissa sellaista määrää roskia kaduilla. Shibuyan katukiviä peittivät konbiniruokien rasiat, muovikääreet, paperinenäliinat ja pahvilaatikot. Yleensä missään ei ole roskan roskaa, ei edes tupakan tumppia, pureskeltuja purkan jämiä tai taskusta tipahtaneita kuitteja. Kaikkialla on todella puhdasta. Yleensä. Mutta uudenvuodenyö oli selvästi poikkeus. Ihan kuin kaupunki olisi ollut taifuunin jäljiltä, tosin myrskyn jälkeenkin on yleensä siistimpää. Selvästi näitä kliseitä riittää vielä romutettavaksi, sillä olin aivan ymmälläni: onko tämä minun tuntemani Japani. Mitä täällä oikein tapahtuu?! :D

Jollain oli selvästi railakkaampi ilta kuin meillä. :D Toivottavasti ei ollut lempikraka.

Vaikka ilta oli hauska ja temppelikäynti ehdottomasti reissun arvoinen, hiukkasen ehkä harmitti, että itseltä menivät yöunet melkein sivu suun, vaikka periaatteessahan olisimme ihan hyvin päässeet itse nukkumaan hotellille. Toisaalta emme olisi tietenkään voineet jättää Megua yksinkään kaupungille, joten ei vaihtoehtojakaan oikein ollut. Hyvin alkanut aikaeroon sopeutuminen meni tässä toki ihan reisille, kun valvoi koko yön ja seuraavana päivänä nukkui iltapäivään saakka. Onneksi seuraavana päivänä ei ollut kuitenkaan varsinaisesti kiire minnekään, eikä mikään paikkakaan oikeastaan tuntunut olevan auki (tai no, niinhän me luulimme), mutta siitä lisää taas myöhemmin... Hyvää uuttavuotta, "hiukan" jälkikäteen kaikille! ;)