Vulkaanisia rikkihöyryjä, kuumia kylpyjä ja mustia munia

Hakone on upea, Ashi-järven ympärille keskittyvä vuoristoinen, vulkaaninen kansallispuistoalue, joka sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Tokiosta. Leenan ja Jasonin kanssa viettämänäni viimeisenä lauantaiaamuna heräsimmekin aikaisin, jotta olisimme Hakonessa hyvissä ajoin aamupäivällä. Sagami-Oonosta lähtevä Odakyuu-linja jatkuu mukavasti Hakoneen saakka, vaikkakin yksi junan vaihto onkin tehtävä ennen kuin saapuu Hakone-Yumoton asemalle. Matkasimme Hakonessa kaikki matkat Hakone Free Ticketillä, joka kattaa menopaluun halutulle Odakyuu-linjan asemalle (Shinjukusta Odawaraan), sekä vapaan matkustuksen Hakonenalueen sisällä useilla eri kulkuneuvoilla.

Odakyuu-linjan junassa, matkalla kohti Odawaraa.

Me jatkoimme Hakone-Yumotosta suoraan kohti vuoristoja pikkuisella junanrotiskolla, joka meni hauskaa kolisevaa junarataa pieneltä asemalta toiselle vielä pienemmälle asemalle. Osan asemista oikeastaan tunnisti asemaksi vain koska juna siinä pysähtyi. Välillä juna vaihtoi suuntaa ja raidetta, kun se eteni siksakkimaista liikettään kohti korkealla odottavaa Goran asemaa. Gorasta jatkoimme pienen evästankkauksen jälkeen Kohti Sounzania "cable car":lla, eli kaapelivaunulla, joka on siis junan tapainen vaunu, joka liikkuu ylös ja alas vuoren rinnettä pitkin kaapelin vetämänä.


Sounzanista hyppäsimme sitten toisenlaiseen kaapelikulkuneuvoon, nimittäin köysiradan korkeuksissa heiluvaan gondoliin, joka kuljetti meidät kohti ensimmäistä varsinaista määränpäätämme, Owakudania. Joku on nimennyt paikan myös helvetin laaksoksi, vaikka japaninkielisen nimen kanjimerkit (大涌谷) tarkoittavatkin vain suurta, purkausta ja laaksoa. Näin karun nimen paikka on saanut varmaankin maaperän rikkipitoisuuden aiheuttaman osittain erämaatyyppisen maisemansa ja ennen ajanlaskun alkua tapahtuneen tulivuoren purkauksen jättämän laakson rosoisuuden takia. Itse tosin uskallan epäillä, että nimi juontaakin juurensa siitä, että paikassa haisee niin hirveältä. X) Owakudanin omintakeinen piirre, jonka vuoksi paikkaa oikeastaan tullaan katsomankin, ovat vulkaaniset kuumat, rikkipitoiset lähteet, joiden rikkihöyryt ovat vaikuttava näky vuoren harjanteilla. Höyryjen haistelemisessa on kuitenkin se huono puoli, että osuvimmin paikan hajua kuvaisi ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan sana pieru. Höyryjen sankka rikkipitoisuus aiheuttaa myös lievää pahoinvointia, eikä se rikin hengittäminen nyt muutenkan erityisen terveellistä ole - esimerkiksi astmaatikoille ja sydänsairaille, sekä muille huonokuntoisille oli erikseen varoitustaulu, ettei vuorella tulisi viipyä liian pitkään.

Tavallaan hieman pelottavaa olla höyryävän, joskin jo aikoja sitten purkautuneen tulivuoren päällä..

Kurotamagot matkaavat korissa kaupusteltavaksi alempana sijaitsevaan kojuun.

Owakudanin kulinaristinen erikoisuus ovat mustat kananmunat, kurotamagot, jotka ovat ihan tavallisia kananmunia, jotka vain on keitetty luonnon kattilassa, kuumassa rikkilähteessä. Rikistä on lähtöisin myös munan kuoren pikimusta väri. Näiden mustien munien sanotaan lisäävän elinikää seitsemällä vuodella, joten luonnollisesti niille oli kova kysyntä. Kurotamagoja kulkikin hauskasti vaijerin varassa korissa ylhäältä rikkilähteiltä alas myyntikojulle. Joku oli sitten myös näemmä päättänyt, että pelkkä kananmuna on vähän tylsä myyntiartikkeli, ja alkanut myydä vuoren laella kananmunan makuista pehmistä... En ymmärrä, kuka oikeasti haluaa syödä kananmunan makuista jäätelöä, tai edes vanilija-kananmuna-sekoituspehmistä, jota myös oli tarjolla.. Ja me kun katsoimme kaukaa päin, että heeei, jes, tuolta saa sitä mango-pehmistä, kunnes epäuskoisina lähemmäs käveltyämme saimme todeta, että eihän se mitään mangoa ollutkaan...

Kananmunajäätelöä, NAM!

Vanha ojisan levähti rikkivuorelle kiipeilyn matkalla leppoisasti kivellä istuen.

Owakudanista jatkoimme köysirataa pitkin kohti Hakonen vuoristojen välissä sijaitsevaa Ashi-järveä. Ashi-järven ylitimme mahtavalla merirosvolaivalla, joka tosin ei kyllä liikkunut purjeidensa avulla. Laivalta oli upeat näkymät järvelle ja sen rannoilta nousevaan vuoristoon. Kannella kävi tosin sen verran hienot ilmavirtaukset, että ehdin aika moneen otteeseen katumaan, etten ollut laittanut aamulla ylleni housuja tuulessa hulmuavan mekkoni sijaan...


Ajelimme laivalla Hakone-machiin, jossa kävimme syömässä hiljaisessa japanilaisessa ravintolassa. Mahat täynnä lähdimme etsimään muinaista seetrien reunustamaa Tokaidon tietä. Tässä kohdassa olikin Hakonen heikkous, sillä kartat, joita kyllä löytyi sieltä täältä, olivat melko suurpiirteisiä, ja muut opasteet vielä epäselvempiä. Niinpä kesti hetki, ennen kuin tajusimme, että olemme varmasti lähteneet oikeaan suuntaan.

Vertailun vuosi. Btw, päällä täältä ostettu farkkumekko, joka ei kylläkään tässä pikkukuvassa näy kovin hyvin.

Vanha Tokaidon reitti oli aikoinaan tärkeä kulkuväylä. Seetritien varrella kasvaa paksuja, korkeuksiin saakka ulottuvia puita, jotka itse Edon shougunaatti (samuraihallitsijat) määräsi 1618 kasvatettavaksi suojaamaan matkalaisia kesällä auringonpaahteelta ja talvisin viimalta ja lumelta. Tie kulki osittain lähellä järven rantaa, joten välillä puiden välistä pilkahteli kaunis myöhäisen iltapäivän auringonpaiste. Ikivanhaa seetrikujaa on yhä jäljellä parin kilometrin verran.


Seuraava, huomattavasti pidempi hetki menikin sitten siihen, että löysimme seuraavan pätkän Tokaidon tiestä, jonka pinta oli tällä kertaa tasaisen maanpinnan sijaan sammaleisen satoja vuosia vanhan mukulakivetyksen peitossa. Muutamasta paikasta ohjeita kysyttyämme löysimme etsimämme, ja palatessamme myöhemmin metsästä takaisin pikkukaupungin talojen keskelle, huomasimme myös aikaisemmin täysin huomiotta jääneet piilokyltit, jotka "opastivat" mukulakivipolun alkuun. Polkua pitkin olisi voinut jatkaa kävellen aina seuraavalle bussiasemalle saakka, mutta päätimme että se olisi illan hämärtyessä hieman liian uhkarohkea ajatus, kun matkaa hidaskulkuisella tiellä olisi kuitenkin reilun neljän kilometrin verran, ja pimeä saattaisi yllättää.

Turisteista huolimatta ikivanhan Tokaidon tien kivetys on sammaleen peitossa.

Torii-portti auringonlaskun aikaan

Niinpä suuntasimme Ashi-järven rannalle, jossa odottelimme bussia auringonlaskusta nauttien. Linja-auto vei meidät hirvittävää serpentiinitietä vuoren jyrkänteiden vierustaa vauhtia säästelemättä takaisin Hakone-Yumotoon. Jasonin mielestä kuski oli todella taitava, kun taas itse olen ennemmin sitä mieltä, että 'hullu' kuvaisi kapealla vuoristotiellä hurjastelevaa miestä paremmin.. Minä kun istuin matkapahinvointini takia bussin etummaisessa penkissä, josta oli hieman liian hyvät näkymät joka mutkassa suoraa bussin edessä ammottavaan rotkoon...

Hakone-Yumoto iltavalaistuksessa

Hakone-Yumotoa varten meillä ei ollut mitään valmiita suunnitelmia. Minä olin toivonut, että ehtisin käymään Hakonessa ulkoilma-onsenissa, eli kuumassalähteessä, joten etsimme kartan avulla Kappa-Tengokun onsenin, joka oli iha aseman lähellä. Leena ja Jason eivät tulleet kylpemään, vaan lähtivät kiertämään kaupunkia, joten tutustuin yksinäni kylpylän ihmeelliseen maailmaan. Koska minulla ei ollut pyyhettä mukanani, ostin sellaisen kassalta - tai ainakin sellaiseen kuvitelmaan jäin, sillä vein ostokseni mukanani kotiin. X) Vaihdoin kenkäni aulassa tohveleihin ja hipsin vanhoja, narisevia portaita rakennuksen yläkerrokseen, josta oli pääsy onseniin. Matkan varrella näkemäni ihanat lattialla rapistelevat ötökät hieman nostivat niskavilloja pystöön, ja mietin, että mihinkähän olen taas pääni pistänyt. Vessa käynti ennen varsinaiselle kylpyläpuolelle suuntaamista ei antanut aihetta lakata hermoilemasta, sillä ehdin juuri ja juuri sujahtaa ties minkä lentävien hyönteisten ohi vessakoppiin...

Portaat Kappan-Tengokun onsenin sisäänkäynnille

Loppujen lopuksi olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että vastaantulleista örkeistä huolimatta päädyin istumaan tunnelmallisesti valaistun kivialtaan höyryävän kuumaan veteen. Ja enhän minä voi hotellia syyttää siitä, että Japanissa on ötököitä, ja että ne tulevat avonaisista ikkunoista sisälle. Kaiken lisäksi niitä ei jostain syystä liiemmin ollut itse onsenin puolella. Pimeässä, viilenevässä illassa kuumassa lähteessä istuminen oli yksi upeimmista kokemuksistani ikinä. Odotin Hakonen kuumien lähteiden olevan turistimassojen kansoittamia, mutta Kappan Tengokulla ei ollut minun lisäkseni kuin kourallinen japanilaisia naisia, jotka hekin olivat juuri nousseet parahiksi altaasta, kun minä astuin kylpylään peseytymään. Niinpä nojatessani altaan kiviseinään ja kuunnellessani ylhäältä kalliosta noruvan kuuman veden liplatusta ihan omassa rauhassani, ei voinut kuin huokaista ja sulkea silmät. Pimeän illan rauhallisuus, hiljaisuuden keskellä erottuvat luonnon äänet, viileä ilma ja kuuma vesi iholla... Suosittelen.