Tuleva koti Tokion liepeillä

Tähän saakka olen elänyt epävarmuudessa siitä, missä tulen asumaan ensi vuoden. Onneksi epäteitoisuus sai vihdoinkin väistyä, kun sähköpostilaatikossani odotti Japanista tullut maili täynnä faktaa uudesta kodistani.

Kv-koordinaattori Joshibista oli meilaillut meille vaihtareille tiedot asunnoistamme. Kirjeen lopussa oli toki kohtelias kysymys siitä, otammeko asunnot vastaan, mutta en usko, että olisin ikimaailmassa kehdannut vastata kieltävästi. Muodollisuudet muodollisuuksina.

Siispä tuleva kämppäni sijaitsee Kanagawan puolella Sagami-Oonossa, n. kuuden kilometrin päässä koulusta, ja vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä juna-asemalta, jolta pääsen hyppäämään suoraan Tokion keskustaan Shinjukuun vievään Odakyuu-linjan junaan. Junamatka Shinjukuun kestää Googlen mukaan n. 50 minuuttia, eli missään ihan metropolin pilvenpiirtäjäkeskuksessa en tule asumaan, ja hyvä niin.

Sagami-ono on entisen isäntäperheeni Morien mukaan rauhallinen ja mukava paikka asua – Japanin mittakaavassa toki. Tiirailemieni karttojen perusteella ihan asuntoni lähistöllä on paitsi läjöittäin erilaisia juoma-automaatteja, myös muutamia konbineja, eli pikkuisia valintamyymälöitä, apteekki ja lukuisia erilaisia pieniä ravintoloita. Ihan Sagami-Oonon juna-aseman tietämillä näitä kaikkia toki löytyy vielä tiheämmin.

Talo itsessään on joskus 90-luvun alussa rakennettu kivimöhkäle, jonka neliöhinta on jotain aivan järkyttävää. Tulen nimittäin maksamaan 22 neliön asunnostani n. 950 euroa kuussa! 950 euroa?!! Kun kuvittelemani 700 euroakin tuntui suolaiselta, entäs sitten melkein tonni? Stipendin ansiosta onneksi kykenen rahoittamaan oleskeluni tuossa ilmeisesti joillekin pohatoille tarkoitetussa luukussa. Ilman apurahaa kaikki säästöni olisivatkin huvenneet pelkkiin vuokriin..


Mitä 950 eurolla sitten Tokion laitamilta saa? Sillä saa varsin fiinin näköisen, täysin varustellun, ilmeisesti lyhytaikaista asumista eri kaupungeissa harrastavien businessmiesten käyttöön tarkoitetun miniasunnon siivouspalveluineen kaikkineen. En todellakaan tiedä, mitä järkeä 22 neliön asunnossa on käydä siivojaa minun tapauksessani, kun asun siellä kuitenkin parin viikon sijaan sijaan kymmen kuukautta. Aionkin kysyä, voisiko tämän ihastuttavan lisäyenejä laskuun tuovan palvelun jotenkin saada irroitettua vuokrasopimuksesta. Osaan ja jaksan kyllä siivota itsekin.


Vuokra sisältää myös pakolliset kulut, eli veden, sähkön, kaasun ja internetin. Tämä on ihan mukava seikka, sillä se tarkoittaa sitä, että voin talvella lämmitellä asuntoa ilman hirveitä pelkoja suurista lämmityskuluista. Kesällä taas pystyn pitämään asunnon mukavan viileänä ja hyvin ilmastoituna ilman inhottavaa ikkunoiden aukomista. Jos tiedätte hankalasta ja usein häpeän tunteita aiheuttavasta ötökkäkammostani, saatatte myös tietää, että vältän kesäisin mahdollisuuksieni mukaan tuulettamistsa avonaisten ikkunoiden ja ovien avulla, jotta tietyt asiat pysyisivät siellä, missä niiden kuuluukin pysyä, eli ulkona. ^-^'' Samasta syystä en pidä liiemmin pyykkien kuivattelusta ulkosalla, ja niinpä asunnon käytävästä löytyvät pesukone ja kuivausrumpu tekevät elämästäni Japanissa paljon helpompaa. ^_~



Asunto koostuu yhdestä melkein 8 neliön huoneesta, jonka yhteydessä ovella erotettuna on pikkuruinen käytävä. Käytävän vasemmalla seinällä on yhtä pikkuruinen keittiö. Keittiöstä löytyy yhden induktiolevyn lisäksi pesuallas, ruoanlaittovälineet ja astiat. Käytävästä avautuvat ovet oikealle erilliseen wc:seen, sekä kylpyhuoneeseen, jota voisi kokonsa puolesta paremmin nimittää ehkä kylpykomeroksi. En tiedä miksi yksiössä täytyy olla erillinen kylpy- ja wc-tila, mutta ehkä se selviää, kun pääsen niitä kokeilemaan käytännössä. ^_~



Wc:stä löytyy ilmeisesti monenmoisilla nappuloilla varustetun japanilaisen pytyn lisäksi pieni peilikaappi, pyyhkeet ja jos oikein tulkitsin japanilaista nettisivua, myös shampoota? O_o


Itse asunnon päätila, eli makuuhuone-työhuone-ruokatila-olohuone-vaatehuone-yhdistelmä antaa olettaa, että kyseessä ei tosiaan ole mikään ihan halpa lukaali. Tämä monitoimitila näyttää mielestäni ihan jostain design-lehden sivuilta repäistyltä asuntoesittelykuvalta. Huoneesta löytyy jääkaappi, mikro, pieni kirjahylly, vaatekaappi, pikkuinen sohva, televisiotaso, litteä televisio, dvd/video-soitin ja jenkkisänky. Huoneen päädyssä on ovi pienelle parvekkeelle, jota japanilaiset käyttävät kokemusteni mukaan yleensä lähinnä vuodevaatteiden tuulettamiseen. Jos asuisin asunnossa vielä pidemmän aikaa, saattaisin kasvattaa siellä yrttejä. Kerankin olisi tarpeeksi lämmin veranta siihen hommaan! ^_~

Vaikka asunto on ihan naurettavan kallis, olen jostain kumman syystä yllättävän innoissani sinne muuttamisesta. Se on kaunis, kompaktin oloinen ja sijainti on mainio. Toivon vielä, että voisin saada vuokraa alaspäin karsimalla muutamia mielestäni täysin turhia asunnon hintaan kuuluvia palveluita, kuten edellä mainitun siivoojan ja vuokrattavat lakanat. Noin pitkän oleskelun ajaksi voin aivan hyvin ostaa pari settiä lakanoita ja viedä ne vaikka Suomeen matkamuistona.

Odotan mielenkiinnolla, mitä kv-koordinaattori Shimoda-san vastaa esittämiini siivousta ja lakanoita koskeviin kysymyksiini..

Asunto on vuokrattu Man3-nimisen väliaikaisia asuntoja välittävän firman kautta, ja edellä nähdyt kuvat asunnostani kaivoin Man3:n nettisivuilta osoitteesta www.man3.jp.

Sendain vaihtarit palasivat kotiin

Neljän kuukauden Suomessa sompailun jälkeen Sendain vaihtarit palasivat takaisin Japaniin. Pidimme heille opettajien johdolla jäähyväispippalot koululla viimeisenä iltana ennen heidän lentoaan toiselle puolelle maapalloa. Vaikka jollain tavalla tunsinkin oloni haikeaksi, en osannut silti ajatella, että tämä olisi jotain lopullista – ja eihän se olekaan! Minähän olen jo 1,5 kuukauden kuluttua Tokiossa, vain parin tunnin junamatkan päässä Sendaista.

Monet olivat varanneet vaihtareille läksijäislahjoja – jotain, mistä he muistaisivat Suomen ja ennen kaikkea ehkä meidät ihmiset täällä. Minä ja muutama muu japanin kielen ryhmästämme olimme tehneet jokaiselle vaihtarille oman, A5-kokoisen kortin. Minä päätin piirtää tietokoneella ottamiani valokuvia apuna käyttäen kustakin vaihtarista kuvan sellaisessa tilanteessa, josta heidät muistin parhaiten, tai joka kuvasti niitä hetkiä, mitä olimme heidän kanssaan ehtineet viettää.

Koohei

Koohei on hauska, hieman ujo poika, joka joi
melkein aina cokista, jos olimme ulkona syömässä.

Yuudai
Yudai oli tavattoman aurinkoinen tyyppi,
ja tuntui aina nauravan. Hän auttoi usein
ruoanlaitossa, ja varmasti kaikki japanin
ryhmästämme muistavat hänet dangoista.


Yoshihide
Yoshihide on äärettömän fiksun ja aikuisen oloinen,
ja ehkä osin mainioiden englannintaitojensa takia
hän tuntui usein olevan joukon "pomo", vaikkei ollutkaan
vanhin. Hän kokkasi joka päivä muille japanilaisille pojille,
sekä aina meidän käydessämme heidän luonaan, myös meille.

Tooru

Tooru oli usein joukkomme hauskuuttaja,
enkä oikeastaan vieläkään tiedä, pitääkö
hän salmiakista ihan oikeasti, vai ihan vain
koska sen syöminen tuntui olevan niin huvittavaa.


Tatsuaki
Tatsuaki on aina hyväntuulinen ja valmis
mihin tahansa, mitä ehdotimme.
"Let's go!" tai "C'mon!!" eivät jääneet
laukomatta hänen suustaan varmaan
yhtenäkään päivänä.


Takenao
Takenao on ystävällinen ja mukava poika,
joka opetti meille monen moista erilaista origamia.
Milloin taittelimme niitä oikeista origamipapereista,
milloin ravintoloiden serveteistä...


Kazuya
Kazuya osallistui usein apuna ruoanlaittoon,
ja muistan parhaiten herkulliset tempurat,
joita saimme maistella "Ruokamatsurissamme".

Toivottavasti tapaan heidät kaikki vielä Japanissa. Ainakin uhkailin, että saattaisin saapua Sendaihin Tanabata-festivaalin aikaan. Se on yksi Sendain tunnetuimmista juhlista, ja paitsi että olisi kiva nähdä se kaikessa komeudessaan, se olisi myös hyvä tekosyy mennä Sendaihin tapaamaan ystäviäni. ;)

Häikäisevää kirkkautta tunnelin päässä

Minua on kohdannut sen verran suuri onnenpotku, etten tunnu osaavan pukea sitä sanoiksi..

Olin kuullut reilu vuosi sitten ystävältäni Emilialta vaihto-opiskelijoille suunnatusta stipendistä, jota voi hakea JASSOn (Japan student services organization) kautta. Stipendi myönnetään yhdelle vaihto-opiskelijalle per japanilainen yliopisto, olettaen, että yliopisto ensin saa valtuudet stipendin myöntämiseen.

Koska alemman asteen korkeakouluopiskelija ei oikeastaan voi saada lähestulkoon mitään apurahoja (suurin osa tarjolla olevista suomalaisista apurahoista on tarkoitettu tutkimustyöhön tai jatko-opintoihin, ei vaihto-opiskeluun), tämä japanilainen stipendimahdollisuus kuulosti hieman liian hyvältä. Etenkin, kun tiesin, että mahdollisuudet stipendin saantiin olivat ihan hyvät, sillä Joshibissa ei ole kovin paljon vaihto-opiskelijoita. Kysellessäni sitten Joshibin kv-vastaavalta Shimoda-sanilta tästä stipendistä, hän lupasi selvittää asian ja laittaa hakemukset vireille sekä minua, että yhtä aikaa kanssani Joshibiin opiskelemaan lähtevää Villeä varten. Ihmettelin hieman tuolloin itsekseni sitä, että voisimme molemmat saada stipendin, mutta olin luonnollisesti hyvilläni tästä mahdollisuudesta.

Hakuprosessi kesti marraskuusta helmikuuhun, ja tällä viikolla saimme lopultakin jännittäviä uutisia Japanista. Saimme kuulla, että stipendi oli myönnetty, mutta sittenkin vain yhdelle (kuten alunperin olin olettanutkin), ja meidän tulisi päättää kuka sen saisi – keskenämme! Voitte vain kuvitella, minkälaisen pakokauhun iskun sain vasten kasvojani. En ole koskaan ollut mitenkään kovin taitava itseäni markkinoidessani tai puolustellessani, saati nyt että perustelisin, miksi minun tulee saada tämä huomattava rahanarvoinen etu toisen, yhtä lailla sitä tarvitsevan hakijan sijaan. Ja ihan niinkuin kukaan voisi vastata tällaisessa tilanteessa: "Ei se mitään, ota sä vaan toi stipendi, eihän se oo kuin muutama satanen kuukaudessa..."

Oman koulumme kv-kordinaattori oli sitä mieltä, että mikäli valinta on pakko tehdä, minun tulisi saada stipendi, koska oleskelen Japanissa pidempään kuin Ville. Hän ehdotti myös varovasti, että ehkä voisimme epävirallisesti jakaa stipendin keskenämme jotenkin.

Lopulta yllättävänkin helposti vain muutamien sähköpostittelujen jälkeen pääsimme mielestäni Villen kanssa mainioon ja reiluun yhteisymmärrykseen: minä saan stipendin virallisesti, jotta siitä saadaan mahdollisimman suuri hyöty, mutta jaamme sen keskenämme tasan niinä kuukausina, kun Ville on kanssani Japanissa. Niinpä siis neljä ensimmäistä kuukautta saamme molemmat puolikkaan stipendin kuukausittaisesta avustuksesta, joka kokonaisuudessaan on hurjat 80 000 yeniä. Voitte vain kuvitella, miten suuri helpotus tällainen rahallinen tuki on vaihto-opiskelijalle, jonka on pitänyt hoitaa lähes kaikki rahoitus tähän saakka pelkkien omien säästöjen ja lainan varassa. Nyt voin hengähtää helpotuksesta, ja ihan oikeasti nauttia Japanissa olostani. Mitään luksuselämää ei toki ole tiedossa, mutta ajatus siitä, että voi rauhassa syödä ihan normaalisti, ehkä tehdä pari pientä retkeä naapurikylään ilman kauheaa pennin venyttäjän ahdistusta, ja mahdollisesti vaikka investoida omia, kynsin ja hampain vuosien varrella kerättyjä säästöjä johonkin muuhunkin kuin pelkkiin talven lämmityskustannuksiin, on kieltämättä tajuttoman mukavaa.

Olen lottovoittaja! :D

50 päivää lähtöön: Tuliaishankintoja

Kuten jo aiemmin olen maininnut, japanilaiset ovat tuliaiskansaa. Niinpä olen pikkuhiljaa täydennellyt tuliaisvarastojani, kun eteen on sattunut jotain sopivaa. Viimeisen viikon aikana olen haalinut kaappiini mm. suhteellisen edullisia Marimekon tuotteita.


Japanilaisille Marimekko on upeaa pohjoismaista huippusuunnittelua, kun taas suomalaisille se on paitsi sitä designia, myös, ja ehkä jopa ennen kaikkea, käyttötavaraa. Tästäpä johtuen shoppailupaikkanikin näille Marimekon lautasliinoille ja vihoille olivat niinkin glamourit designin keskittymät kuin Valintatalo ja Tiimari. Ehkä vielä käyn ostamassa Tarjoustalosta parit patalaput ja käsipyyhkeet, niin johan on valikoimaa kerrakseen. ;)


Lisäksi muutamilta työkeikoilta Tammesta olen onnistunut kalastamaan tuliasaarteiksi pari mainiota kirjaa. Kirjat sinänsä eivät ole mikään mainio vieminen lentokoneessa, koska ne painavat melko paljon, mutta etenkin löytämäni japaninkielinen revontulista kertova kirja on varmasti grammojensa väärti. Jokainen tapaamani japanilainen on palanut halusta nähdä revontulia, ja se onkin yksi niistä muutamista harvoista asioista, joita suomesta maailmalla tiedetään (ei sillä, etteikö revontulia näkyisi muuallakin..). Ajattelin, että suhteellisen arvokas, kovakantinen revontulikirja voisi olla oiva lahja vaikkapa jollekin professorille.

Ystäväni Junkolle taas ajattelin viedä kaikenmoisia kutomisvinkkejä ja -ohjeita sisältävän Do Redo -kirjan, sillä hän innostui Suomessa ollessaan neulomaan villasukkia. Kirjassa on paljon kuvia ja melko yksinkertaisia sanallisia ohjeita, joten luulen, että Junko selviää siitä oppimallaan suomenkielellä. Ja jos homma käy liian vaativaksi, voinhan aina kääntää tarvittavat tekstit englanniksi. :]

Maaliskuussa, kaikkien työ- ja koulukiireiden vähän hellitettyä, alan taas tehtailemaan lisää kännykkäkoruja ja huoparintaneuloja. Eiköhän se matkalaukku siitä kohta ala täyttymään.. :P

Tapaamisia Tokiossa..

Vaikka en tiedäkään vielä missä asun, tai mitä ja miten intensiivisesti oikeastaan tarkalleen ottaen opiskelen Japanissa vajaan parin kuukauden kuluttua, se ei estä minua jo tässä vaiheessa sopimasta tapaamisia Tokiossa vanhojen ystävieni kanssa. ;)

Sain pitkästä, pitkästä aikaa sähköpostia entiseltä kobelaiselta isäntäperheeltäni, Moreilta. He olivat iloisia kuultuaan, että tulen Japaniin, ja toivottivat minut jo tervetulleeksi kesällä heidän luokseen "niin pitkäksi aikaa, kuin vain mahdollista". Perheen pää, Daisuke, kertoi myös, että hänellä on pari kertaa vuodessa jonkinlainen lääketieteellinen työtapaaminen Tokiossa. Niinpä hän lupasi, että jos vain olen huhtikuun loppupuolella tavattavissa, hän ottaa perheensä, eli vaimonsa Erikon, sekä pikkupojat mukaansa! Olen niin odottanut näkeväni Morit, ja etenkin heidän uuden vauvansa, kohta jo vuoden vanhan Kakerun, jota en ole vielä koskaan tavannut. Myös Pikku-Hayato on varmaan kasvanut tavattomasti sitten viimenäkemän. Hän on jo kolmevuotias!

Jossain vaiheessa vuotta pitäisi kyetä matkustamaan Japanin eteläisimmälle pääsaarelle, Kyushulle, jossa asuvat Junko ja Misako, jotka molemmat ovat siis asuneet jonkun aikaa äitini luona ollessaan käymässä Suomessa. Lentäminen Kyushulle on melko kallista, samaa hintaluokkaa kuin vaikkapa normilento Suomesta Brysseliin, eli siinä 300 euron tietämillä. Mietinkin mahdollisuutta tuskastuttaa itseni kyllästymiseen asti junailemalla Kyushuun tavallisilla pikajunilla. Kyseessähän olisi oikeastaan kokonainen vuorokausi junassa ja juna-asemilla hengailua. En tiedä onko siinä mitään järkeä, joten täytynee ottaa selvää kuinka tuskainen matkasta kesän helteissä mahdollisesti tulisi, ja olisiko se oikeasti huomattavasti huokeampi tapa matkata kuin lentäminen. Toisaalta matkan varrella voisi poiketa vaikka Hiroshimassa, jossa ainakin jossain välissä haluan ehdottomsti päästä käymään, joten ainakin jotain potentiaalia junailusta voisi siinä mielessä löytää.

Tuntuu hullulta suunnitella kesälomamatkoja Japanissa, tai edes huhtikuun tapaamisia Tokiossa, sillä tuleva elämäni Tokiossa tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta. Missähän vaiheessa sitä oikeasti sisäistää sen, että olen ihan pian astumassa Japanin koneeseen!?