Ja arki jatkuu kursseja vähentäen..

Leena ja Jasonin lähdettyä viikko sitten Suomeen, minulle koitti karu arki. Yhtäkkiä kämppä oli tyhjä ja kolkko - ei ketään kenelle puhua, joiden kanssa nähdä uusia paikkoja, eikä Jasonin ja Leenan herkullisia kokkauksia. Ensimmäisen yksin vietetyn illan olin jotenkin ihan koomassa - en saanut mitään aikaiseksi, eikä oikein huvittanutkaan tehdä mitään. Parin päivän sisällä sitä kuitenkin taas tottui ajatukseen yksinolosta, kun kouluhommat alkoivat jälleen vallata alaa mielen perukoilta.

Viime viikosta lähtien tein sen, mikä minun olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo heti tänne tullessani - otin opinto-ohjelmaani pelkästään kolmannen vuosikurssin kurssit. Nyt minulla on siis koulua vain iltapäivisin, toisin kuin aiemmin, jolloin istuin koulussa aamusta iltaan. Jo viikon sisällä olen huomannut, että se oli ehdottoman hyvä päätös. Toisen vuosikurssin tunnit, joilla kävin aiemmin, olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta osittain ne tuntuivat vanhan kertausta ja myös tulevat syksyn kurssit olisivat olleet kursseja, joista tuskin saisin koti-Suomessa tarvitsemiani opintopisteitä, sillä olen käynyt jo vastaavat kurssit. Tietenkin kaikesta täällä käydystä opiskelusta saisi varmaankin vapaa-valintaisten opintojen pisteitä, mutta niitä minulla on jo ihan tarpeeksi kasassa muutenkin, joten kalastelen mieluummin hyväksilukuja kursseille, jotka Suomessa muutoin odottaisivat.

Nyt kun aamut ovat vapaat, eikä minulla ole kuin yhden kurssin tehtävät työn alla kerralla, ehdin nukkua paremmin ja vähän rentoutuakin. On tavattoman ihanaa, kun ehtii ihan tavallisena arki-iltana ihan extempore poiketa vaikkapa läheiseen ravintolaan istumaan ja syömään, tai lähteä pienelle shoppailukierrokselle Machidaan. Aiemmin kun koulusta tullessani sain hiki hatussa alkaa tehdä koulutehtäviä, että ehtisin tehdä molempien kurssien tehtävät seuraavaan päivään mennessä. Se oli todella rankkaa, ja olinkin aika väsynyt viimeistellessäni kahden kurssin lopputöitä Leenan ja Jasonin ollessa täällä. Toivon, että rennompi meininki pitkästä pitkästä aikaa hieman rajoittaisi paitsi kouluun ja työhön, myös kaikkeen henkilökohtaiseen elämään liittyvää stressiä.

Tällä hetkellä meneillään on julistesuunnittelun kurssi, sekä edelleen sama valokuvauskurssi, joka kestää siis kesäloman alkuun saakka. Julistesuunnittelu on ihan okei, vaikkei ylläkään samalle tasolle kuin viikko sitten loppunut pakkaussuunnttelun kurssi, jolle menetin sydämeni niin pahasti, että harkitsen pitkäaikaisten suunnitelmieni vastaisesti hakeutuvani työharjoitteluun aikakauslehden sijaan jonkin firman pakkaussuunnitteluosastolle. XD Tosin japanilaisissa pakkauksissa on jotain sellaista, mitä ei suomalaisista löydy - hyvässä ja pahassa, joten en ole ihan varma, olisiko pakkaussuunnittelu yhtä hauskaa Suomessa. ;) Onneksi on aikaa miettiä, mitä sitä loppujen lopuksi haluaisi tehdä..

Vulkaanisia rikkihöyryjä, kuumia kylpyjä ja mustia munia

Hakone on upea, Ashi-järven ympärille keskittyvä vuoristoinen, vulkaaninen kansallispuistoalue, joka sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Tokiosta. Leenan ja Jasonin kanssa viettämänäni viimeisenä lauantaiaamuna heräsimmekin aikaisin, jotta olisimme Hakonessa hyvissä ajoin aamupäivällä. Sagami-Oonosta lähtevä Odakyuu-linja jatkuu mukavasti Hakoneen saakka, vaikkakin yksi junan vaihto onkin tehtävä ennen kuin saapuu Hakone-Yumoton asemalle. Matkasimme Hakonessa kaikki matkat Hakone Free Ticketillä, joka kattaa menopaluun halutulle Odakyuu-linjan asemalle (Shinjukusta Odawaraan), sekä vapaan matkustuksen Hakonenalueen sisällä useilla eri kulkuneuvoilla.

Odakyuu-linjan junassa, matkalla kohti Odawaraa.

Me jatkoimme Hakone-Yumotosta suoraan kohti vuoristoja pikkuisella junanrotiskolla, joka meni hauskaa kolisevaa junarataa pieneltä asemalta toiselle vielä pienemmälle asemalle. Osan asemista oikeastaan tunnisti asemaksi vain koska juna siinä pysähtyi. Välillä juna vaihtoi suuntaa ja raidetta, kun se eteni siksakkimaista liikettään kohti korkealla odottavaa Goran asemaa. Gorasta jatkoimme pienen evästankkauksen jälkeen Kohti Sounzania "cable car":lla, eli kaapelivaunulla, joka on siis junan tapainen vaunu, joka liikkuu ylös ja alas vuoren rinnettä pitkin kaapelin vetämänä.


Sounzanista hyppäsimme sitten toisenlaiseen kaapelikulkuneuvoon, nimittäin köysiradan korkeuksissa heiluvaan gondoliin, joka kuljetti meidät kohti ensimmäistä varsinaista määränpäätämme, Owakudania. Joku on nimennyt paikan myös helvetin laaksoksi, vaikka japaninkielisen nimen kanjimerkit (大涌谷) tarkoittavatkin vain suurta, purkausta ja laaksoa. Näin karun nimen paikka on saanut varmaankin maaperän rikkipitoisuuden aiheuttaman osittain erämaatyyppisen maisemansa ja ennen ajanlaskun alkua tapahtuneen tulivuoren purkauksen jättämän laakson rosoisuuden takia. Itse tosin uskallan epäillä, että nimi juontaakin juurensa siitä, että paikassa haisee niin hirveältä. X) Owakudanin omintakeinen piirre, jonka vuoksi paikkaa oikeastaan tullaan katsomankin, ovat vulkaaniset kuumat, rikkipitoiset lähteet, joiden rikkihöyryt ovat vaikuttava näky vuoren harjanteilla. Höyryjen haistelemisessa on kuitenkin se huono puoli, että osuvimmin paikan hajua kuvaisi ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan sana pieru. Höyryjen sankka rikkipitoisuus aiheuttaa myös lievää pahoinvointia, eikä se rikin hengittäminen nyt muutenkan erityisen terveellistä ole - esimerkiksi astmaatikoille ja sydänsairaille, sekä muille huonokuntoisille oli erikseen varoitustaulu, ettei vuorella tulisi viipyä liian pitkään.

Tavallaan hieman pelottavaa olla höyryävän, joskin jo aikoja sitten purkautuneen tulivuoren päällä..

Kurotamagot matkaavat korissa kaupusteltavaksi alempana sijaitsevaan kojuun.

Owakudanin kulinaristinen erikoisuus ovat mustat kananmunat, kurotamagot, jotka ovat ihan tavallisia kananmunia, jotka vain on keitetty luonnon kattilassa, kuumassa rikkilähteessä. Rikistä on lähtöisin myös munan kuoren pikimusta väri. Näiden mustien munien sanotaan lisäävän elinikää seitsemällä vuodella, joten luonnollisesti niille oli kova kysyntä. Kurotamagoja kulkikin hauskasti vaijerin varassa korissa ylhäältä rikkilähteiltä alas myyntikojulle. Joku oli sitten myös näemmä päättänyt, että pelkkä kananmuna on vähän tylsä myyntiartikkeli, ja alkanut myydä vuoren laella kananmunan makuista pehmistä... En ymmärrä, kuka oikeasti haluaa syödä kananmunan makuista jäätelöä, tai edes vanilija-kananmuna-sekoituspehmistä, jota myös oli tarjolla.. Ja me kun katsoimme kaukaa päin, että heeei, jes, tuolta saa sitä mango-pehmistä, kunnes epäuskoisina lähemmäs käveltyämme saimme todeta, että eihän se mitään mangoa ollutkaan...

Kananmunajäätelöä, NAM!

Vanha ojisan levähti rikkivuorelle kiipeilyn matkalla leppoisasti kivellä istuen.

Owakudanista jatkoimme köysirataa pitkin kohti Hakonen vuoristojen välissä sijaitsevaa Ashi-järveä. Ashi-järven ylitimme mahtavalla merirosvolaivalla, joka tosin ei kyllä liikkunut purjeidensa avulla. Laivalta oli upeat näkymät järvelle ja sen rannoilta nousevaan vuoristoon. Kannella kävi tosin sen verran hienot ilmavirtaukset, että ehdin aika moneen otteeseen katumaan, etten ollut laittanut aamulla ylleni housuja tuulessa hulmuavan mekkoni sijaan...


Ajelimme laivalla Hakone-machiin, jossa kävimme syömässä hiljaisessa japanilaisessa ravintolassa. Mahat täynnä lähdimme etsimään muinaista seetrien reunustamaa Tokaidon tietä. Tässä kohdassa olikin Hakonen heikkous, sillä kartat, joita kyllä löytyi sieltä täältä, olivat melko suurpiirteisiä, ja muut opasteet vielä epäselvempiä. Niinpä kesti hetki, ennen kuin tajusimme, että olemme varmasti lähteneet oikeaan suuntaan.

Vertailun vuosi. Btw, päällä täältä ostettu farkkumekko, joka ei kylläkään tässä pikkukuvassa näy kovin hyvin.

Vanha Tokaidon reitti oli aikoinaan tärkeä kulkuväylä. Seetritien varrella kasvaa paksuja, korkeuksiin saakka ulottuvia puita, jotka itse Edon shougunaatti (samuraihallitsijat) määräsi 1618 kasvatettavaksi suojaamaan matkalaisia kesällä auringonpaahteelta ja talvisin viimalta ja lumelta. Tie kulki osittain lähellä järven rantaa, joten välillä puiden välistä pilkahteli kaunis myöhäisen iltapäivän auringonpaiste. Ikivanhaa seetrikujaa on yhä jäljellä parin kilometrin verran.


Seuraava, huomattavasti pidempi hetki menikin sitten siihen, että löysimme seuraavan pätkän Tokaidon tiestä, jonka pinta oli tällä kertaa tasaisen maanpinnan sijaan sammaleisen satoja vuosia vanhan mukulakivetyksen peitossa. Muutamasta paikasta ohjeita kysyttyämme löysimme etsimämme, ja palatessamme myöhemmin metsästä takaisin pikkukaupungin talojen keskelle, huomasimme myös aikaisemmin täysin huomiotta jääneet piilokyltit, jotka "opastivat" mukulakivipolun alkuun. Polkua pitkin olisi voinut jatkaa kävellen aina seuraavalle bussiasemalle saakka, mutta päätimme että se olisi illan hämärtyessä hieman liian uhkarohkea ajatus, kun matkaa hidaskulkuisella tiellä olisi kuitenkin reilun neljän kilometrin verran, ja pimeä saattaisi yllättää.

Turisteista huolimatta ikivanhan Tokaidon tien kivetys on sammaleen peitossa.

Torii-portti auringonlaskun aikaan

Niinpä suuntasimme Ashi-järven rannalle, jossa odottelimme bussia auringonlaskusta nauttien. Linja-auto vei meidät hirvittävää serpentiinitietä vuoren jyrkänteiden vierustaa vauhtia säästelemättä takaisin Hakone-Yumotoon. Jasonin mielestä kuski oli todella taitava, kun taas itse olen ennemmin sitä mieltä, että 'hullu' kuvaisi kapealla vuoristotiellä hurjastelevaa miestä paremmin.. Minä kun istuin matkapahinvointini takia bussin etummaisessa penkissä, josta oli hieman liian hyvät näkymät joka mutkassa suoraa bussin edessä ammottavaan rotkoon...

Hakone-Yumoto iltavalaistuksessa

Hakone-Yumotoa varten meillä ei ollut mitään valmiita suunnitelmia. Minä olin toivonut, että ehtisin käymään Hakonessa ulkoilma-onsenissa, eli kuumassalähteessä, joten etsimme kartan avulla Kappa-Tengokun onsenin, joka oli iha aseman lähellä. Leena ja Jason eivät tulleet kylpemään, vaan lähtivät kiertämään kaupunkia, joten tutustuin yksinäni kylpylän ihmeelliseen maailmaan. Koska minulla ei ollut pyyhettä mukanani, ostin sellaisen kassalta - tai ainakin sellaiseen kuvitelmaan jäin, sillä vein ostokseni mukanani kotiin. X) Vaihdoin kenkäni aulassa tohveleihin ja hipsin vanhoja, narisevia portaita rakennuksen yläkerrokseen, josta oli pääsy onseniin. Matkan varrella näkemäni ihanat lattialla rapistelevat ötökät hieman nostivat niskavilloja pystöön, ja mietin, että mihinkähän olen taas pääni pistänyt. Vessa käynti ennen varsinaiselle kylpyläpuolelle suuntaamista ei antanut aihetta lakata hermoilemasta, sillä ehdin juuri ja juuri sujahtaa ties minkä lentävien hyönteisten ohi vessakoppiin...

Portaat Kappan-Tengokun onsenin sisäänkäynnille

Loppujen lopuksi olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että vastaantulleista örkeistä huolimatta päädyin istumaan tunnelmallisesti valaistun kivialtaan höyryävän kuumaan veteen. Ja enhän minä voi hotellia syyttää siitä, että Japanissa on ötököitä, ja että ne tulevat avonaisista ikkunoista sisälle. Kaiken lisäksi niitä ei jostain syystä liiemmin ollut itse onsenin puolella. Pimeässä, viilenevässä illassa kuumassa lähteessä istuminen oli yksi upeimmista kokemuksistani ikinä. Odotin Hakonen kuumien lähteiden olevan turistimassojen kansoittamia, mutta Kappan Tengokulla ei ollut minun lisäkseni kuin kourallinen japanilaisia naisia, jotka hekin olivat juuri nousseet parahiksi altaasta, kun minä astuin kylpylään peseytymään. Niinpä nojatessani altaan kiviseinään ja kuunnellessani ylhäältä kalliosta noruvan kuuman veden liplatusta ihan omassa rauhassani, ei voinut kuin huokaista ja sulkea silmät. Pimeän illan rauhallisuus, hiljaisuuden keskellä erottuvat luonnon äänet, viileä ilma ja kuuma vesi iholla... Suosittelen.

DDR:ää, taikorumpuja ja uhkapelejä

Aiemmat vierailuni Japanilaisissa pelihalleissa ovat rajoittuneet lähinnä purikura-kuvien ottamiseen sekä ufo catcheriin, eli koneeseen, jossa yritetään napata koneen sisällä olevia palkintoja metallisen "kouran" avulla. Leenan ja Jasonin kanssa tuli kuitenkin tehtyä pariin Sagami-Oonon pelihalliin vähän perusteellisempi kierros.

Leena jumittui pääasiassa sellaisen kunnon vanhanajan kolikkopelin ääreen, jossa yritetään pudottaa kolikkoja heiluvalta tasolta viskomalla koneeseen lisää kolikoita. No eihän sieltä ikinä loppujen lopuksi voitolle jääty, mutta jännittävää oli. Lisämausteena pelissä oli jackpot, jonka jättisumman olisi voinut voittaa, mikäli olisi saanut pudotettua kolikkojen lisäksi kouruun muutaman pelissä mukana olleen pallon.



Jason viihtyi mm. erilaisten hedelmäpelityyppisten pelien, pokerin ja pachinkon ääressä. Jasonin kanssa testasimme myös Taiko-rumpu peliä, joka oli ainakin minun mielestäni tosi hauska. Pelissä pitää rytmin mukana rummuttaa isoa taiko-rumpua joko rummun keskiosaan tai reunaan. Vaikeammissa kappaleissa myös rummun sivussa olevia sensoreita pitäisi luultavasti käyttää, mutta eihän me nyt semmoisille tasoille vielä ylletty.. ;)


Itse viihdyin eniten DDR:n, eli Dance dance revolution -tanssipelin parissa. En ole pelaillut tanssipelejä kunnolla pitkään aikaan, vaikka joskus muutama vuosi sitten niitä tuli hypeltyä oikein urakalla. Ihmeekseni onnistuin pääsemään läpi kuitenkin myös vaikean tason kappaleita. Taidan käydä pelailemassa joskus uudelleenkin. Se oli hauskaa, ja pelihallikin on tuossa viiden minuutin kävelymatkan päässä - vähän toista kuin lähteä pelailemaan Vantaalta jonnekin Kamppiin saakka. Oli myös kivaa, että toisin kuin Suomen harvoin huolletuilla koneilla, jokainen nappi painui ongelmitta pohjaan, ja pysyi siellä myös niin pitkään kuin oli tarve. Tai sitten kyse onkin vain kohonneesta painostani, joka auttaa nappien pohjassa pysymistä... X)


Pelihallista löytyy myös hassuja pelejä, kuten laukkakisapeli, jossa omaa hevostaan voi myös hoidella ja silittää.. en tiedä onko tämä jotain väliaikaviihdettä varsinaisten kisojen välillä, vai vaikuttaako hepan helliminen jotenkin pelitulokseen. Meininki oli vähän sama kuin Linnanmäen pelikojussa lisättynä iiiisolla screenillä, jossa peli näkyi. Mitään rasittavaa kuuluttajaa ei pelissä ollut Lintsin tyylin, ja vaikka olisi ollut, ei sitä kyllä olisi pelihallin metelissä kuullut. Pelihallissa, etenkin Pachinko-pelien luona on aivan järjetön möly. Desibelit ovat sitä luokkaa, että jos siellä oikein monta tuntia viettää, saisi varmaan olla korvatulpat mukana.


Pelatessani DDR:ää vieressä olleiden Pop'n Music-koneiden biisit sekoittuivat omaan DJ Takan .59:iini ikävästi. :/ Yritä siinä sitten pysyä rytmissä. Pop'n musicia tekisi kyllä myös mieli kokeilla, vaikka olenkin siinä ihan surkea. Salarymanien, eli pukumiesten jonot niille koneille ovat kuitenkin jostain kumman syystä kumman pitkät joka ikinen kerta kun pelihalliin eksyy, joten en ole viitsinyt mennä nolaamaan itseäni ja hidastamaan siinä sivussa jonon kulkua kaikkien odottavien iloksi. Pukumiesten pelaamista on kuitenkin varsin huvittavaa katsella. Kravaattikaulaiset aikuiset miehet läimivät innolla värikkäitä, vilkkuvia nappuloita purkkapopin raikuessa ja piirrettyjen pupujen hyppiessä näytöllä. Pitäähän sitä vähän nollata päätä rankan työpäivän päätteeksi. :)

Kasvissyöjänä kryptisten pakkausselosteiden ja lihalienten Japanissa

Kasvissyöjillä on yleisesti ottaen Japanissa aika hankalat olot, sillä lihaa sisältämättömienkin ruokien valmistukseen käytetään kuitenkin usein erilaisia lihapohjaisia liemiä - esimerkiksi raamennuudelit uivat yleensä missä lie possusta ja kanasta tiristetyssä liemessä ja monissa ruokien kanssa käytettävissä kastikkeissa on lihasta peräisin olevia ainesosia. Joskus ainesosia ei kertakaikkiaan voi tietää, sillä esimerkiksi jotkut supermarkettien okonomiyaki- ja yakisobakastikkeet sisältävät lihaperäisiä ainesosia, mutta ravintoloiden omissa kastikkeiden valmistuksessa ei lihaa välttämättä ole käytetty laisinkaan. Ota siitä nyt sitten selvää..

Sobanuudeleiden kala- ja kasvispohjaisessa liemessä ei yleensä ole lihaperäisiä aineksia, joten se sopii tietyn linjan kasvissyöjille.

Kasvissyöjiäkin on moneen lähtöön, ja ravintolaelämykset Japanissa tietenkin sen mukaiset. Kalaa kasvisruokavalioonsa lisäävät pääsevät helpommalla, ja muut merenelävät lautaselleen kalan lisäksi hyväksyvät voivat syödä varsin useita ruokalajeja. Mikäli tähän lisätään vielä kananmuna ja maitotuotteet, ei ravintolakäyntiä ennen tarvitse mielestäni välttämättä aivan hirveästi jännittää. Vegaanien ja muiden tiukemman linjan noudattajien sen sijaan on varmaankin melko hankalaa löytää omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa.

Leena ja Jason ovat kasvissyöjiä, joten heidän täällä ollessaan olen saanut useaan otteeseen harjoittaa japanintaitojani ravintolahenkilökunnan kanssa kysyessäni, onko jossain annoksessa lihaa tai mitä jokin ruoka tarkkaan ottaen sisältää. Olemme myös selvittäneet hankalia japaninkielisiä pakkausselosteita Nintendo DS:n japani-englantisanakirjan ja Windowsin IME Padin avulla. Molemmat toimivat vaihtelevasti, ja hankalammissa tilanteissa joutuu turvautumaan kanjien radikaalihakuun, joka on yleensä melko hidasta ja vaivalloista.

Pääasiassa omasta näkökulmastani suurimman osan kasvissyöjän ongelmista Japanissa tuottaakin itse ruokien sijaan kieli, sillä mikäli menua ei osaa lukea tai henkilökunnalta ei voi kysyä neuvoa, on sopivan ruoan löytäminen luonnollisesti hyvin vaikeaa. Aina menuissa ei ole edes kuvia, ja joskus, vaikka kuvat löytyisivätkin, ei se välttämättä anna annoksesta tarpeeksi yksiselitteistä kuvaa. Myös ravintoloiden ikkunoissa olevat muoviruoat eivät välttämättä kasvissyöjää informaation suhteen lämmitä. Joissakin pienemmissä perheomistuksessa olevissa ravintoloissa henkilökunta voi pyynnöstä jopa valmistaa ruoan lihattomana, joten palvelu kyllä pelaa - se vain valitettavasti edellyttää yleensä japanin kielen osaamista.

Kamakuran lumous

Olin kuvitellut, että Kamakura olisi vähän niinkuin Kyoto - jossain sitä jopa mainostetaan Tokion Kyotona. Odotin siis saapuvani temppeleiden ja pyhättöjen värittämään kaupunkimiljööseen, mutta vastassani olivatkin pienen merenrantakaupungin kupeessa sijaitsevat upeat, metsäiset kukkulat, joiden siimeksessä kasvoi temppeleitä kuin sieniä sateella.


Leena, Jason ja minä olimme suunnitelleet, että aloittaisimme kierroksemme Kita-Kamakuran asemalta, kiertäisimme matkan varrella olevat temppelit ja päättäisimme reissumme Kamakuran asemalle, josta mahdollisesti vielä jatkaisimme Enoshiman saaren kautta takaisin Sagami-Oonoon. Luonnollisestikaan emme olettaneet, että kun kartassa näkyy yksi temppeli, sen pihapiirissä olisi kymmeniä pienempiä temppeleitä, puutarhoja ja kaiken päälle vielä näköalapaikkoja satojen kukkuloille nousevien portaiden päässä. Niinpä ehdimmekin tosiasiassa käymään vain kahdella temppelialueella, eli Kita-Kamakuran aseman välittömässä läheisyydessä olevalla Engakujin temppelillä ja Kenchoji-temppelillä.


Engakujin temppelin alueella oli lukuisia upeita pieniä temppeleitä, japanilaisia zen-puutarhoja, lampia ja aiemmin festifaaleilla kuvaamiani vauvaikäisiä palkintokilpikonnia onnellisemman näköinen kilpparipariskunta. Olin ottanut yliopistolta lainaan oman perusobjektiivini lisäksi 75-300 millisen zoomiobjektiivin, jolla kelpasi kuvailla kaukana kivillä rötköttäviä konnia. Engakujin sisäänkäynnin läheltä johtivat myös portaat ylös kansallisaarteeksi nimetylle temppelikellolle, jota sitäkin piti tietenkin kiivetä katsomaan.


Puutarhoissa kukkivat sadekauden kunniaksi upeat hortensiat, eli ajisai-kukat. Kukkien värit vaihtelivat valkoisen, sinisen, vaaleanpunaisen ja violetin välillä ja niitä tuntui kasvavan yhtäkkiä joka puolella. Kukattomiin kasveihin ei kiinnitä liiemmin huomiota, joten mietinkin, mitähän kaikkia kasveja pelkästään tässä lähiympäristössä vielä ehtii nähdä täydessä kukassa japanilaisten rakastamien, kansalliskukiksikin tituleerattujen kirskikoiden ja hortensioiden lisäksi.

Muutaman tunnin temppelialueen kiertelyn jälkeen tajusimme, että emme mitenkään ehtisi nähdä lähellekään kaikkia Kamakuran temppelialueista - niitä nimittäin on tuhottomasti, ja jos jokaisen pihapiiri olisi edes kolmasosa Engakujin alueesta, saisi Kamakuraan tehdä varmaan kolme tai neljä reissua. Tosin meillä hidasteena olivat kamerat, joita käytämme aika ahkeraan - kamerattomalla ei ehkä mene joka temppelin kulman ja kukkaistutuksen kohdalla montaa minuuttia. ;)


Näkemisenarvoisia kohteita olisi ollut Kamakurassa vaikka kuinka, mutta koska aika oli rajattu, päädyimme suuntaamaan kulkumme turistikartan ilmaisemaa "scenic view"-, eli näköalapistettä kohti. Kyseinen piste sijaitsi Kamakuran metsäisten pohjoiskukkuloiden siimeksessä, jonne pääsi upeaa, pääosin porrastettua polkua pitkin Kenchojin temppelin alueelta. Jälkeenpäin itseäni Googlen avulla sivistettyäni sain tietää, että tuollekin temppelille olis ollut sisäänpääsy maksu, mutta me kylläkin lompsimme sisään ihan ilmaiseksi - eipä siellä portilla näkynyt ketään rahastajaa ja iltakin oli jo aika pitkällä - ties vaikka varsinainen temppeli oli jo suljettu, sillä paikassa oli hyvin vähän turisteja. X)


Portaita näköalapaikalle oli sadoittain, ja juuri kun luuli, että tässä tämä nyt oli, niin huomasimme kyltin, joka osoitti, että ハイキングコース (haikingukoosu, vaellusreitti) jatkui vieläkin ylöspäin. Näköalatasannetta vartioivat pelottavat apinanaamaiset kivisoturit, joita en olisi välttämättä halunnut jäädä katselemaan illan pimennyttyä. Ilta-auringossa ne olivat vielä suhteellisen harmittomia. Kukkuloilta oli tavattoman upeat näkymät Kamakuran kaupunkiin, aina Tyynelle valtamerelle saakka. Vastakkaisessa suunnassa aukeni usvainen kaupunkinäkymä korkeine rakennuksineen ja mastoineen.


Illan päätteeksi kävimme syömässä Kamakuran aseman läheisyydessä perinteistä japanilaista ruokaa tarjoilevassa ravintolassa, jossa onnistuin tilaamaan laajasta listasta tietenkin juuri niitä silmäkaloja, joita sanoin aiemmin vältteleväni viimeiseen asti. Tiesin kyllä tilanneeni kalatäytteisen paistetun onigirin, mutta jostain syystä menun kuvassa ei näkynyt vilaustakaan minkäänlaisista kaloista - saati niiden silmistä. Onneksi silmäkalat ovat niin pieniä, että tajusin syöväni niitä vasta siinä vaiheessa kun menossa oli toiseksiviimeinen haukkaus riisipallerosta. No, en voi väittää että kalat olisivat lopujen lopuksi olleet pahanmakuisia, ja niinpä viimeinenkin suupala tuli syödyksi ongelmitta. Hieman ne silmät kuitenkin ahdistavat edelleen.. X)

Kamakura on jo pelkästään kahden näkemäni temppelialueen perusteella mielestäni paikka, jossa jokaisen Tokiossa käyvän pitäisi vierailla. Sinne voi tehdä helposti päivämatkan Tokiosta käsin, mutta halutessaan siellä voi kyllä viipyä useammankin päivän, sillä näkemistä tosiaan riittää. Itse aion viedä jokaisen Japanin vieraani Kamakuraan ja näin kätevästi onnistua näkemään ne kaikki loputkin temppelit, jotka nyt ensimmäisellä kerralla jäivät näkemättä. ;)